Ennen pitkää alkoi Iljasta tuntua, että maalla oli paljoa parempi elää, kuin kaupungissa. Saattoihan maalla kävellä, missä puuttui, vaan täällä kielsi setä poistumasta pihastakin; maalla sai syödäkseen kurkkuja, herneitä ja jos jotakin, mutta täällä ryytimaita ei ollut, vaan kaikki piti ostaa rahalla. Siellä on sekä väljempää että hiljaisempaa, kaikki ihmiset tekevät siellä samaa työtä, — täällä jokainen riitelee, tyrkkii toinen toistansa, kukin tekee, mitä tahtoo, ja kaikki he ovat köyhiä, elävät vieraan leivästä — puolinälkäisinä, Ilja kuljeskeli pihalla päivät pääksytysten, ja hänestä rupesi elämä tuntumaan ikävältä tässä harmaassa, painostavassa talossa, jonka ikkunaruudutkin olivat niin himmeitä.
Kerran päivällistä syötäessä Terenti-setä, raskaasti huoaten, virkkoi veljenpojallensa:
— Syksy on käsissä, Iljuha… — Niin! Pistää se kätemme ruuvipihtiin!… tiukkaan pistääkin!… Voi, hyvä Jumala!…
— Hän vaipui mietteisiinsä ja kauan oli hän vaiti, alakuloisesti tuijottaen kaalivatiin. Mietteisiinsä vaipui poikakin. Söivät he saman pöydän ääressä, jolla kyttyräselkä pesi astioita. Ravintolassa kävi hirveä melu.
— Petruha tässä äsken sanoi, että sinut Jaakon kanssa olisi pantava kouluun… Ho, hoh! Olisi pantava, ymmärrän minäkin… Luku- ja kirjoitustaidotta olet täällä kuin sokea!… hukkaan joudut! Mutta koulua varten pitää sinut vaatettaa, kengät saada jalkaan!… Vaan viiden ruplan kuukausipalkalla ei vaatteita osteta!… Voi, hyvä Jumala! Sinä olet toivoni!…
Sedän huokaukset ja hänen surulliset kasvonsa liikuttivat Iljan mieltä, ja hän hiljaa ehdotti:
— Lähdetään täältä!…
— Mi-i-hin! — pitkäveteisesti ja alakuloisesti kysyi kyttyräselkä.
— Minne voisimme mennä?…
— No, vaikka metsään!? — sanoi Ilja, äkkiä innostuen.
— Kerroithan, kuinka kauan isoisä asui yksin metsässä! Mutta meitä on kaksi! Niinipuun kuoria kiskottaisi!… Kettuja ja oravia tappaismme kuin Kornei Silmäpuoli… sinä käyttäisit pyssyä… minä ansoja… Lintuja Pyydystäisin monenlaisia… Jumalauta! Marjoja siellä on, sieniä… Lähdetäänkö?…