— Mutta minun on mentävä sinne… On vähän asiaa…
— En panekaan vastaan… Luonnollisesti tulen mukaasi!
— Kerron sinulle… Ilja! Katkerata on puhua siitä…
Hän sylkäsi ja vaikeni.
— Mitä se on? — kysyi Ilja uteliaasti.
— Näes, — haluttomasti alkoi Paavali kertoa, — siellä on eräs tyttö… Saat nähdä, minkälainen hän on… Sydämen saa palamaan… Hän oli sisäpiikana sillä tohtorilla, joka hoiti minua. Minulla oli tapana käydä sieltä kirjoja hakemassa… sitten, kun olin parantunut… Tultuani sinne, sattui usein, että sain odottaa tohtoria kyökissä… Ja hän oli koko ajan siinä… Liikkui ketterästi kuin orava, nauroi… Tunnen samaa hänen läheisyydessään, kuin höylälastu tulen vieressä… Minä rupesin lähentelemään… ja pian hän antautuikin, pitemmittä puheitta… Välillämme syntyi — sellainen… Tuntui kuin taivas olisi siirtynyt maan päälle… Lennän hänen luokseen kuin höyhen tuleen… Suutelimme toisiamme, niin että huulet turvottuivat ja luut raskivat — ah! Hän on niin puhtonen, pienonen, kuin nukke… syleillessäni tuntuu, kuin häntä ei olisikaan! Kuin pikkunen lintu lensi hän sydämeeni ja laulaa siellä ja… visertää…
Hän vaikeni, ja hänen suustaan tunki outo, nyyhkytyksen tapainen ääni.
— Entä sitten? — kysyi Ilja jännityksellä.
— Tohtorin rouva yllätti meidät… piru hänet vieköön! Hänkin oli hyvä ihminen; monasti oli hän puhutellut minua… ystävällisesti, niinkuin ainakin… Kaunis hän oli!
— Entä sitten? — toisti Ilja.