— Sitten nousi aika meteli… Vjera ajettiin pois… ja minut myös… Vjera jäi minun luokseni… Mutta minulla ei niihin aikoihin ollut paikkaa… Nälkää näimme… Söimme kaikki… Mutta hänellä on luonteenlujuutta… Hän pakeni luotani… Oli häveissä pari viikkoa, ja sitten ilmestyi luokseni kuosikkaassa puvussa, rannerenkaissa… rahaa taskussa…
Pashka puri hammasta ja synkästi lisäsi:
— Löin häntä… kovasti…
— Läksikö hän pois? — kysyi Ilja.
— E-ei… Jos hän olisi lähtenyt, olisin minä mennyt järveen…
— Jäikö hän?
— Joko surmaa minut, sanoi, tahi anna minun tehdä, mitä tahdon… Minä, sanoi, olen taakkana sinulle… Sydäntäni ei kukaan saa, sanoi hän…
— Entä sinä?
— Minä tein jos jotakin: sekä löin häntä että… itkin… Mitä muuta voin tehdä? Millä jaksoin häntä elättää minä?…
— Eikö hän tahtonut etsiä paikkaa?