Ilja hengitti hajuveden hyvää tuoksua, joka levisi ilmaan tuosta naisesta, katseli häntä syrjästä ja kuunteli hänen ääntänsä. Hän puhui ihmeteltävän tyynesti ja maltillisesti, hänen äänessään oli jotakin unettavaa, ja tuntui siltä, kuin hänen sanoissaankin olisi ollut miellyttävä tuoksu…
— Tiedätkö, Vjera, — minä yhä vaan mietin, mennäkö Poluektoff'in luo vai ollako menemättä…
— En tiedä, mitä neuvoisin…
— Kenties kuitenkin menen… Hän on vanha ja rikas, — ne ovat kaksi tärkeätä seikkaa… Mutta saita hän on… Minä tahdon hänen panemaan pankkiin viisituhatta ruplaa ja maksamaan minulle puolitoista sataa kuukauteen, vaan hän tarjoo vaan kolmeatuhatta ja sataa…
— Lipotshka! Älä puhu siitä, — pyysi häntä Vjera.
— Hyvä on, lakkaan sitten, — tyyneesti vastasi Lipa ja kääntyi taas Iljaan. — No, nuori mies, ruvetaanpa puhelemaan… Te miellytätte minua… teillä on kauniit kasvot ja totiset silmät… Mitä siihen sanotte?
— En mitään osaa sanoa, — hämillään hymyillen vastasi Ilja, tuntien, että tuo nainen kietoi hänet kuin pilveen.
— Ettekö mitään? Mutta, kuinka te olette ikävä… Mikä te olette?
— Katukauppias.
— Niinkö? Ja minä kun luulin, että palvelette jossakin pankissa… tai hienossa kaupassa. Te olette siistin näköinen…