— Tule, tule!… Kas tässä, Ilja Jakovlevitsh, on ystävättäreni
Lipa…
Ilja nousi tuolilta ja kääntyi oveen päin: hänen edessään seisoi pitkä, komeavartaloinen nainen, joka katsoi hänen kasvoihinsa tyynillä sinisillä silmillään. Hänen vaatteistaan tuoksui väkevä hajuveden tuoksu, hänen poskensa olivat raittiit, punakat, ja hänen tummatukkaista päätään koristi kruununnäköinen hiuslaite, joka teki hänet vielä pitemmän näköiseksi.
— Istuin yksin, niin tuli ikävä… ja kun kuulin, että täällä luonasi nauretaan, puhellaan, niin läksin tänne… En kai häirinne? Täällähän on kavaljeerikin, jolla ei ole naista… koetan huvittaa häntä, — tahdotteko?
Sulavalla liikkeellä siirsi hän Iljan tuolin viereen tuolin, istui sille ja kysyi:
— Sanokaa, eikö teillä ole ikävä noiden kahden seurassa? He hyväilevät toisiaan, ja te kadehditte heitä, eikö niin?
— Minulla ei ole lainkaan ikävä heidän kanssaan, — sanoi Ilja, hämillään hänen lähellä olostaan.
— Sepä paha! — tyyneesti virkkoi tämä, kääntyi Iljasta poispäin ja rupesi puhumaan Vjeralle:
— Tiedätkö, että olin eilen iltakirkossa Neitsytluostarissa ja näin siellä niin ihmeen kauniin nunnan kliros'illa laulamassa! Oikein suloinen tyttö hän oli! Seisoin ja katsoin katsomistani häneen, ja mietin, minkätähden hän oli mennyt luostariin? Minun tuli häntä sääli.
— Mutta minäpä en olisi häntä säälinyt, — sanoi Vjera.
— Niin kai, luulen minä…