— Mutta juotteko te joesta, — kuului Vjeran kuiskaava ääni.
— Mistä sen löydän? — kysyi Ilja. Sillä välin kaatakaa minulle lasillinen teetä, Vjera!
— Voi kuinka olette hyvä! — huudahti tyttö.
— Nöyrimmästi kiitän! — sanoi Ilja totisesti, kumarsi ja istuutui.
Paavaliin vaikutti hänen puheensa ja tämä pieni kohtaus, kuin viini. Hänen vilkkaat kasvonsa saivat rusottaviksi, hänen silmänsä loistivat, hän hypähti ylös tuolilta ja hyppeli pitkin huonetta.
— Hei, kissa vieköön! Hyvä on elää maailmassa, kun ihmiset ovat lasten kaltaisia! Saatoin itselleni tosi ilon tuodessani sinut tänne, Ilja… Juokaamme, veli! Kaada lasiin, Vjerunjka…
— Nyt on hän taas suunniltaan! — sanoi tyttö, hellästi hymyillen katsoen häneen, ja kääntyi Iljaan. — Tuollainen on hän aina milloin kimmeltää sateenkaaren tavoin, milloin taas on harmaa, ikävä ja häijy…
— Se ei ole hyvä! — sanoi Ilja arvokkaasti. Ja he kaikki kolme rupesivat juttelemaan vilkkaasti ja iloisesti, puheten tavantakaa huolettomaan nauruun.
Ovea kolkutettiin ja joku kysyi:
— Vjera! saanko tulla?