— Te olette vielä kesyttämätön, vaan minä olen itsepäinen ja oikullinen. Jos minun pistäisi päähäni sammuttaa aurinko, niin nousisin katolle ja puhaltaisin siihen siksi, kunnes nääntyisin… Huomaatteko nyt, millainen minä olen?
Ilja kulki käsi kädessä hänen kanssaan, ymmärtämättä, milt'ei kuulematta hänen sanojaan; hän tunsi vain, että hänen taluttajansa oli niin lämmin, pehmeä, hyvältä tuoksuva…
* * * * *
Iljan suhde Olympiadaan, joka oli syntynyt odottamatta naisen oikusta, kiinnitti alussa hänen huomionsa kokonaan. Se herätti hänessä itsetyytyväisen tunteen ja lääkitsi ne haavat, jotka hänen sydämensä oli saanut elämässä. Ajatellessaan, että nainen, kaunis ja hyvin puettu, omasta vapaasta tahdostaan lahjotti hänelle kalliita suutelojaan pyytämättä mitään korvaukseksi, nousi hänen arvonsa suuresti hänen omissa silmissään. Hänestä tuntui, kuin hän nyt vasta olisi alkanut elää, kuin hän olisi ollut leveän virran vietävänä, maininkiaallon sylissä, joka hellästi hyväili hänen ruumistaan ja antoi hänelle rohkeutta rintaan ja voimaa.
— Oma, rakas oikkuni! — puheli hänelle Olympiada, leikkien hänen kiharoilla hiuksillaan tahi sivellen hänen hienon tumman huulipartansa alkua. — Miellytät minua yhä enemmän… Sydämesi on luja, tarmokas, ja näen, että jos mitä tahdot, saavutat sen… Ja se on hyvä… Samanlainen olen minäkin… Jos olisin nuorempi, menisin naimisiin kanssasi… Silloin luistaisi elämä…
Ilja kohteli Olympiadaa kunnioituksella. Hänen mielestään oli tämä järkevä ja huolimatta häpeällisestä elämästään, oli hänen itsekunnioituksensa säilynyt. Hän ei koskaan juonut itseään juovuksiin eikä käyttänyt raakoja sanoja, kuten muut samanlaiset naiset, joita hän tunsi. Hänen vartalonsa oli yhtä taipuisa ja vankka kuin hänen syvä rinta-äänensäkin ja yhtä voimakas, kuin hänen luonteensa. Iljaa miellytti hänessä hänen huolellisuutensa, puhtauden ja järjestyksen rakkautensa, ja kykynsä puhua kaikesta ja käyttäytyä niin, ett'ei näyttänyt olevan kenestäkään riippuvainen. Mutta kun hän välisti, tullessaan hänen luoksensa, tapasi hänet makaamassa vuoteessa kalpein, kuluneen näköisin kasvoin ja takkuisin hiuksin, silloin tunsi hän rinnassaan syvää inhoa tuota naista kohtaan. Ja katsoessaan ääneti, synkästi hänen raukeita, värittömiä silmiään, ei hän edes tahtonut saada tervehdystä huuliltaan.
Olympiada nähtävästi arvasi hänen mielentilansa, sillä hän, kietoutuen paremmin peitteeseen, sanoi hänelle:
— Mene ulos! Mene Vjeran luokse!… Sano eukolle, että hän toisi minulle jäistä vettä!…
Ilja meni Paavalin ystävättären pieneen, siistiin huoneeseen, ja Vjera, nähdessään hänen synkät ja tyytymättömät kasvonsa, hymyili hämillään. Kerran kysyi hän häneltä:
— No, Ilja Jakovlevitsh, mitä sinne kuuluu?