— Voi, Vjerotshka! — vastasi hän. Teidän suhteenne on syntikin lumen kaltaista. Kun te näin hymyilette, sulaa se kuin lumi…
— Voi, teitä poikarukkia! — säälitteli tyttö.
Ilja piti Vjerasta. Hän sääli häntä kuin pientä lasta, tuli hyvin levottomaksi, kun hän sattui riitaantumaan Paavalin kanssa ja aina sovitti heidät. Hän istui mielellään hänen huoneessaan, katsoen, kun hän kampasi kullankellertävää tukkaansa tahi hyräillen ompeli jotakin itselleen. Välistä huomasi hän hänen katseessaan kalvavaa tuskaa, toisinaan oli hänen hymynsä toivotonta, katkeraa. Sellaisina hetkinä miellytti hän vielä enemmän häntä, hän vielä paremmin huomasi tytön onnettomuuden ja koetti parhaansa mukaan lohduttaa häntä. Mutta tämä sanoi:
— Ei, ei, Ilja Jakovlevitsh, näin ei saa elää!… On mahdotonta!… Minun täytyy jatkaa elämistäni liassa… vaan mitä Paavalilla on täällä tekemistä?
— Sehän tapahtuu hänen omasta tahdostaan…
— Hänenkö tahdostaan? — toisti hän hiljaa kuin kaiku.
Heidän keskustelunsa katkasi Olympiada, joka, siniseen aamuröijyyn puettuna äänettömästi tuli huoneeseen kuin kuun säde.
— Tule teetä juomaan, oikkuni!… Vähän myöhemmin tule sinäkin,
Vjerotshka…
Kasvot kylmästä vedestä raittiina ja punakkana, tyyneenä ja hillittynä, vei hän Iljan pitemmittä mutkitta huoneeseensa, ja hän seurasi häntä miettien, oliko juuri tämä nainen sama Olympiada, jonka hän tunti takaperin oli nähnyt väsyneen, kuluneen näköisenä ja himokasten käsien tahrimana.
Teetä juotaessa sanoi hän Iljalle: