— Ikävä on, että olet vain talonpoika ja olet vähän saanut oppia… Vaikeaksi käy sinulle elämä. Vaan sittenkin on sinun heitettävä kauppasi ja koetettava jotakin muuta. Koetan hankkia sinulle paikan… Kun vaan sovimme kaupoilla Poluektoff'in kanssa, voin sen tehdäkin…
— Antaako hän todellakin viisi tuhatta? — kysyi Ilja.
— Luonnollisesti hän antaa, — vastasi vakuuttavasti Olympiada.
— Mutta jos minä tapaan kerrankin hänet luonasi, niin surmaan hänet… — vihaisesti sanoi Ilja.
— Minkätähden? Ei hän ole sinun tielläsi…
— Tietysti on hän tielläni…
— Herkeä jo! Hänhän on vanha ja ruma… — sanoi Olympiada nauraen.
— Naura sinä vaan! Enpä minä liioin arvelisi… eikä olisi niinkään suuri synti nujertaa hengiltä tuollaista ryötystä…
— Odota edes siksi, kunnes hän ehtii antaa rahat minulle, — nauroi
Olympiada.
Kauppias suostui kaikkiin Olympiadan vaatimuksiin. Pian istui Ilja hänen uudessa asunnossaan, katseli paksuja lattiamattoja, raskaita plyysipäällyksisiä huonekaluja, ja kuunteli rakastajattarensa tyyntä puhetta. Hän ei havainnut hänessä erityistä tyytyväisyyttä muuttuneesta asemasta: hän oli, kuten ennenkin, tyyni ja maltillinen; näytti siltä, kuin hän vaan olisi pukeutunut toiseen pukuun — siinä kaikki.