— Olen nyt kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanha, — sanoi hän, — ja kolmeenkymmeneen on minulla jo säästössä kymmenkunta tuhatta. Silloin annan ukolle palttua ja olen vapaa… Opi minusta, kuinka pitää elää, totinen oikkuni…
Ilja oppi häneltä sen taipumattoman lujuuden, jolla hän saavutti päämääränsä. Välistä kuitenkin, kun hänen johtui mieleensä, että hänen täytyy jakaa tyttönsä hyväilyt toisen kanssa, tunsi hän nöyryyttävän, katkeran tunteen kalvavan mieltään. Ja silloin aina heräsi hänessä erittäin selvänä entinen haaveensa omasta pienestä puodista, siististä huoneesta, jossa hän voisi ottaa Olympiadan vastaan. Hän ei ollut vakuutettu rakkaudestaan häneen, vaan hän näytti hänestä välttämättömältä, kuten järkevä, kelpo toveri… Niin kului pari kolme kuukautta.
* * * * *
Eräänä päivänä, tultuaan kotiin kaupungilta, meni Ilja kellarikerrokseen suutarin asuntoon ja kummastuksekseen näki, että Perfishka istui onnellisena hymyillen pöydän ääressä, jossa oli viinapullo, ja häntä vastapäätä Jaakko. Hän istui nojaten rintaansa pöytään, heilutellen päätään ja kieli sammaltaen puhui:
— Hyvä! Jos Jumala näkee kaikki… ja tietää kaikki — niin näkee Hän minutkin… Kaikki ovat hyljänneet minut, veli… ja nyt olen yksin! Isäni ei rakasta minua… hän on va-va-ras! Hän on rosvo ja konna… eikö niin, Perfishka?
— Aivan niin, Jasha! Se ei ole kyllä kaunista, vaan totta se on! — sanoi suutari.
— N-niin!… Kuinka sitten voin elää? Mihin osaan uskoa?… — kysyi
Jaakko kieli sopertaen.
— Isään en saata uskoa… Ilja — kulkee omia teitään… Masha… on lapsi, Masha… Missä sitten oikeat ihmiset ovat? Perfishka! Maailmassa ei ole enää ihmisiä…
Ilja seisoi ovella kuunnellen toverinsa puhetta. Hänen sydäntänsä ahdisti. Hän näki, kuinka veltosti ja voimattomasti Jashkan iso pää nytkähteli sinne tänne hoikan kaulan varassa, näki Perfishkan kuivan, keltasen naaman onnellisessa hymyssä, eikä hän ollut uskoa, että hänen edessään oli Jaakko, tuo hiljainen, lempeä Jaakko. — Hän astui hänen luoksensa ja kysyi moittien:
— Mitä sinä teet?