Jaakko vavahti, katsahti hänen kasvoihinsa pelästyneen näköisillä silmillään ja huudahti, omituisesti hymyillen:
— Oh, Ilja… en juuri mitään! Ajattelin vaan… että… isä…
— Mitä sinä teet? — kysyi Ilja toistamiseen.
— Sinä, Ilja Jakovlitsh, anna hänen olla rauhassa, — puuttui puhumaan Perfishka, nousten tuolilta ja horjuen jaloillaan. — Hän on oikeassa… Jumalalle kiitos, että hänelle vielä edes viina maistuu…
— Ilja! — huusi Jaakko hysteerillisen kovasti. — Isä… löi minua!
— Niin hän teki, — sen voin minä todistaa! — selitti Perfishka, lyöden nyrkillään rintaansa. — Näin kaikki… vaikka valalle vietäisi! Hampaita löi poikki ja nenän särki…
Jaakon kasvot olivat todellakin turvoksissa ja ylähuuli oli verillä.
Hän seisoi ystävänsä edessä ja tuskallisesti hymyillen sanoi hänelle:
— Kuinka saatetaan minua lyödä? Olen jo yhdeksäntoistavuotias… enkä ole mitään pahaa tehnyt.
Ilja tunsi, ett'ei hän voinut lohduttaa toveriaan eikä tuomitakaan häntä.
— Minkätähden löi hän sinua?… Jaakon huulet liikkuivat: hän aikoi sanoa jotakin, vaan vaikeni. Hänen vääristyneiden kasvojensa läpi kävi värähdys, hän valahti tuolille, ja tarttuen käsin päähänsä, alkoi nyyhkyttää, niin että koko hänen ruumiinsa vapisi. Perfiska, joka tuki häntä hänen istuessaan tuolille, poistui heti hänen luotaan ja kaataen itselleen ryypyn, sanoi: