— Ukkokulta! — hiljaa huudahti Terenti.
— Seis, pidä suusi! Sillävälin anna poika minulle, — mitään ei hänellä ole tekemistä tässäkään!… Palvelkoon hän minua koroista… Rättiä kerää, luita kokoo… Enpähän aina tarvitse taivuttaa vanhaa selkääni…
— Jumala sinulle palkitkoon!… — huudahti kyttyräselkä.
— Jumala — minulle, minä — sinulle, sinä — hänelle ja hän taas Jumalalle, niin se kiertyy… Eikä kukaan, siten jää toiselle velkaa… He-he-he-he! Rakkaani! Oh, veliseni! Olen elänyt ja elänyt, katsellut katselemistani — mitään muuta kuin Jumalan, en ole nähnyt. Kaikki on Hänen, kaikki on Hänelle, kaikki on Häneltä, kaikki on Häntä varten!…
Ilja nukkui kuunnellessaan näitä hiljaisia puheita. Mutta seuraavana aamuna varhain Jeremei-ukko herätti hänet ja iloisesti virkkoi:
— Kas niin, nyt kävelylle, Iljushka! Joutuin nyt! Pese silmäsi!
* * * * *
Hyvä oli Iljan elää ystävällisen Jeremein palveluksessa. Joka aamu varhain ukko herätti pojan, ja myöhään iltaan asti kulkivat he pitkin kaupunkia, kooten vaateriepuja, luita, paperipalasia, raudankappaleita, nahkapalasia. Suuri oli kaupunki ja paljon merkillistä oli siinä, niin että ensi aikoina Ilja huonosti auttoi ukkoa, yhä tarkastellen ihmisiä ja taloja, kaikkea kummastellen ja kaikesta kysellen ukolta… Jeremei oli halukas puhumaan. Pää syvään painettuna, maahan katsellen, kulki hän pihasta pihaan, koputellen rautapäisellä kepillään maahan, pyyhkien kyyneleitä poskiltaan ryysyisen nuttunsa hihalla tai likaisen pussin nurkalla ja, vaikenematta, laulavalla äänellä, yksinkertaisesti kertoen apulaiselleen: — Tuo talo on kauppias Ptshelinin, Savva Petrovitshin. Rikas mies on kauppias Ptshelin!… Hopean hohdossa ja kullan kiillossa elää…
— Ukko-kulta, — kysyi Ilja, — kuinka sitä tullaan rikkaaksi?
— Vaivaa sitä varten nähdään, työtä tehdään… Sekä päivät että yöt työskennellään ja rahoja yhä kootaan. Ja kun tarpeeksi paljon on koossa, — rakennetaan itselleen talo, hankitaan hevosia, erilaisia astioita ja muuta kaikenlaista… sellaista erilaista. Uutta on kaikki! Ja otetaan sitten palvelukseen, tietysti pehtooreja, talonmiehiä ja muita sellaisia, että ne sitten työt tekisivät, vaan itse he lepäävät — elävät. No, silloin sanotaan: siinä rikastui mies kunniallisella työllä… n-niin!… On taas niitäkin, jotka synnillisillä keinoilla rikastuvat. Kauppias Ptshelinistä puhuvat ihmiset, että hän nuorena ollessaan muka olisi miehen tappanut. Voivat kateudesta sanoa, vaan saattaa tottakin olla. Ilkeä hän on, tuo Ptshelin, ja katsekin on sillä niin arka… Yhä vilkuvat silmät, yhä peitteleikse… Vaan voivat valhetellakin Ptshelinistä… Sattuu, että mies rikastuu äkkiä… yksinkertaisesti… Onni näet… Onni näet potkasi… Heh, heh, — Jumala yksin elää totuudessa, vaan itse me emme mitään tiedä!… Ihmisiä olemme, mutta ihmiset ovat Jumalan siemen… siemen, lapseni, ovat ihmiset! Kylvi meidät Herra maan päälle — kasvakaa! vaan Minä katson, millainen jokapäiväinen leipä tulee teistä… Niin näet! Tuo taas tuossa on Sabanejeffin talo, Mitri Pavlitshin… Hän on Ptsheliniäkin rikkaampi. Ja hän se vasta oikea pahantekijä on — minä tiedän… Meidän kylässämme oli hän vanhimpana ja möi meidät kaikki, ja ryösti!… Kauan oli Jumala siitä pitkämielinen, vaan vihdoin alkoi tehdä tiliä hänen kanssaan. Ensin tuli kuuroksi Mitri Pavlitsh, sitten potkasi hevonen pojan kuoliaaksi… Ja nyt ei ole kauan siitä, kuin tytär karkasi kotoa…