Hän pelästyi aina, kun löydettiin harvinaisia esineitä, ja temmaten ne nopeasti pojan kädestä, kätki hän ne suureen pussiinsa.
— Kas niin, löysin uistimen! — kehasi Ilja, hyvästä onnestaan ylpeänä.
— Pidä suusi, kuuletko!… Sukkela olet poika, — ystävällisesti puhui ukko, ja kyyneleet vuosivat vuotamistaan hänen kipeistä, punasista silmistään.
— Katsopas, ukko-kulta, minkälainen luu! — huusi Ilja taas.
Luut ja vaaterievut eivät peljästyttäneet ukkoa; hän otti ne pojalta, kaiveli tikulla lian niistä pois, ja pisti rauhallisesti pussiinsa. Vanhus laittoi Iljalle pienen pussin, antoi rautakärkisen kepin, ja niistäkös poika oli ylpeä! Pussiinsa keräsi hän erinäköisiä laatikoita, särkyneitä leikkikaluja, kauniita simpukankuoria, ja hänestä tuntui hauskalta tuntea kaikki nuo esineet selkänsä takana ja kuulia niiden kalahtelevan vastakkain. Niitä kokoamaan neuvoi häntä Jeremei-ukko.
— Ota talteen vaan ja vie kotiin. Ja'at ne sitten lapsille, ilahdutat heitä. Hyvä on tuottaa ihmisille iloa, sitä rakastaa Jumalakin… Ohhoijaa, poikani!… Kaikki ihmiset haluavat iloa, vaan iloa on maailmassa vähän! Niin on vähän, että muutamat ihmiset elävät koko ikänsä tapaamatta sitä koskaan!…
Kaupungin ulkopuolella olevat kaatopaikat miellyttivät Iljaa paljon enemmän kuin kulkeminen pihasta toiseen. Siellä ei ollut muita kuin pari kolme samanlaista vanhusta, kuin Jeremeikin, jotka niinikään roskakasoja kaivelivat, eikä siellä tarvinnut peloissaan vilkua sivuilleen varoen talonmiestä, joka luuta kädessä tulee haukkumaan ja ajamaan pihasta, vieläpä toisinaan lyömäänkin.
Joka päivä, kun olivat pari tuntia kaivelleet roskaläjiä, sanoi tavallisesti Jeremei:
— Riittää, Iljusha, riittää jo, lapsikulta… istukaamme levähtämään ja hiukan syömään…
Hän otti poveltaan esiin leipäviipaleen, ristittyään silmänsä, jakoi sen, ja he söivät. Syötyään lepäsivät he puolisen tuntia, maaten notkon reunalla. Notkon suu päättyi jokeen, niin että he saattoivat sen nähdä. Leveänä, hopeansinertävänä, se verkkaan vyörytti laineitaan notkelman ohi, ja sitä katsoessaan teki Iljan mieli heittäidä sen vietäväksi. Joen toisella puolella oli laajoja vihreitä niittyjä; heinärukoja näkyi sieltä harmaina kokoina ja kaukana näytti tumma metsä yhtyvän siniseen taivaaseen. Niityillä oli hiljaista, herttaista ja tuntui kuin ilma siellä olisi ollut puhdasta, läpinäkyvätä ja hyvältä tuoksuvaa… Vaan täällä oli tukahduttavaa mätänevien jätteiden hajusta; se haju ahdisti rintaa, kutkutti nenää, ja siitä Iljan, kuten ukonkin, silmistä vuosi kyyneliä…