Ilja hymähti.
— Kun et minua ymmärrä, niin älä minun kanssani puhukaan…
Hän painautui uudestaan vuoteelle, sanoen sedälleen:
— Tuntuu, kuin en olisi terve…
— Sitä minäkin…
— Tahdon nukkua… mene sinä pois…
Kun Ilja oli jäänyt yksin, tuntui hänestä, kuin hänen päässään olisi vihuri temmeltänyt. Kaikki, mitä hän näinä muutamina viime tunteina oli kokenut, oli sekottunut yhteen kuumaksi tukehuttavaksi höyryksi, joka poltti hänen aivojansa. Ja oli, kuin hän jo kauan olisi ollut sellaisessa tuskallisessa tilassa, kuin hän ei olisi vasta tänään murhannut ukkoa, vaan jo kauan sitten.
Hän sulki silmänsä ja makasi liikkumatta; hänen korvissaan yhä soi ukon kimakka ääni:
— Etkö jo löydä?
Ja vielä oli hän kuulevinaan hänen kahinansa: