— Mikä sinua vaivaa?
— Ei mikään. Sattuvasti sanoi raamatuntuntijasi… Se oli kuin minulle aiottu… Aivan kun minun suustani!
Hän vaikeni, katsoi setäänsä terävästi silmiin ja käännähti seinään päin.
— Vielä sanoi hän, — alkoi Terenti uudestaan, aivan kuin varovasti tunnustellen eteensä, — että synti antaa sielulle siivet, jotka kantavat sen Korkeimman istuimen eteen…
— Tiedätkö, että sinäkin näöltäsi suuresti muistutat saatanaa! — äkkiä keskeytti hänet Ilja, nauraen hiljaa.
Kyttyräselkä istui kauhusta ja suuttumuksesta aivan jäykkänä. Mutta Ilja nousi vuoteelleen istumaan, tyrkkäsi kädellään setäänsä kylkeen ja virkkoi jurosti:
— Väistypäs!
Terenti hypähti äkkiä seisoalleen ja asettui keskelle huonetta, tylsästi katsoen veljenpoikaansa, joka istui vuoteella, nojaten käsillään siihen, hartijat koholla ja pää syvään rintaa vasten painuneena.
— Mutta joll'en minä tahdo katua? — uhmailevasti kysyi Ilja. — Jos minä ajattelen näin: en tahtonut tehdä syntiä… kaikki tapahtui kuin itsestään… Jumalan tahdosta… miksi olisin levoton? Hän tietää kaikki, ohjaa kaikki… Jollei Hän olisi tahtonut sitä tapahtuvaksi, olisi Hän pidättänyt minua siitä. Mutta Hän ei pidättänyt… olin siis oikeutettu tekooni. Kaikki ihmiset elävät vääryydessä, vaan kuka heistä katuu?… Mitä siihen sanot?
— En ymmärrä sanojasi, — Herra sinua armahtakoon! — alakuloisesti sanoi Terenti ja huokasi.