Terentin silmät rupesivat loistamaan, kun hän, kumartuen Iljan puoleen, ihastuksissaan, kuiskaten sanoi:
— Jospa tietäisit, minkä miehen tapasin eilen! Kuuluisan miehen — Pjotr Vasiljitshin. Etkö ole koskaan kuullut puhuttavan raamattuun hyvin perehtyneestä, viisasta Sisoff'ista? Ei kukaan muu kuin Herra lähettänyt häntä luokseni… vapauttaaksensa sieluni kaikesta epäilyksestä Herran armoon minua syntistä kohtaan…
Ilja makasi ääneti. Hän toivoi, että setä poistuisi mitä pikemmin. Puoliksi suletuilla silmillään katseli hän ikkunaan ja näki edessään ulkohuonerakennuksen korkean, pimeän seinän.
— Puhuimme hänen kanssaan synnistä ja sielun pelastuksesta, — innostuneesti kuiskasi Terenti. — Hän sanoi: kuten taltta tarvitsee hiomista, tullakseen teräväksi, samoin tarvitsee ihminenkin syntiä, että hänen sielunsa murtuisi, ja hän sen sitten toisi kaikkiarmollisen Herran jalkojen eteen…
Ilja katsahti setäänsä ja kysyi ilkeästi hymyillen:
— Onko raamattuun perehtynyt ystäväsi saatanan näköinen?
— Kuinka saatat puhua niin! — huudahti Terenti, hypähtäen loitommalle hänestä. — Hän on jumalaapelkääväinen mies… paljon kuuluisampi kuin isoisäsi Antipa… Voi, sinua!
Ja hän pudisti moittivasti päätänsä ja maiskutti suutaan.
— Entä sitten? Mitä hän vielä sanoi? kysyi Ilja raa'asti ja vihaisesti.
Ja äkkiä rupesi hän nauramaan kuivasti puisevasti. Hänen setänsä väistyi hämmästyneenä askeleen takaperin ja kysyi: