Hän kävi jurommaksi, umpimielisemmäksi, vaan hän kulki kuitenkin aamusta iltaan kaupungilla, kuten ennenkin, tavaroitaan kaupiten, istui ravintoloissa, tehden huomioitaan ihmisistä ja kuunnellen niiden puheita. Kerran johtui hänen mieleensä rahat, jotka hän oli kätkenyt ullakkoon, ja hän mietti piilottaa ne toiseen paikkaan, vaan heti sen jälkeen sanoi hän itsekseen:
— Se on tarpeetonta. Olkoot siellä… Jos tulee tarkastus ja ne löydetään, niin tunnustan…
Tarkastusta ei tapahtunut, eikä tutkintotuomarinkaan kuulusteltavaksi häntä vielä kutsuttu. Vasta kuudentena päivänä hänet kutsuttiin. Ennenkuin hän läksi sinne, pukeutui hän puhtaisiin alusvaatteisiin ja parhaaseen nuttuunsa ja harjasi saappaansa kiiltäviksi ja vuokrasi ajurin. Ajettaessa heilahteli reki sinne tänne epätasaisella kadulla, vaan hän koetti istua suorana ja liikkumatta. Hänen sisällään oli kaikki niin jännityksessä, että hänestä tuntui jotakin voivan mennä rikki hänen varomattomasti liikahtaessaan. Rappuja noustessaankin astui hän verkkaan, varotellen, ikäänkuin hänellä olisi ollut yllään lasivaatteet.
Tutkintotuomari oli nuorimies, jolla oli kihara tukka, kotkannenä ja kultasankaiset silmälasit päässä. Huomatessaan Iljan, hieroi hän ensin lujasti laihoja, valkosia käsiään, otti sitten silmälasit nenältään ja rupesi hankaamaan niitä huolellisesti nenäliinalla, katsoen Iljaa kasvoihin suurilla, tummilla silmillään. Ilja ääneti kumarsi hänelle.
— Hyvää päivää! Istukaa… tänne…
Hän näytti kädellään tuolia, joka oli suuren, punasella veralla peitetyn pöydän vieressä. Ilja istui ja työnsi varovasti kyynärpäällään syrjään joitakin papereita, jotka olivat pöydän reunalla. Tutkintotuomari huomasi sen ja otti kohteliaasti paperit pois, ja istuutui sitten pöydän ääreen vastapäätä Iljaa. Hän alkoi ääneti selailla muuatta kirjaa, tutkivasti katsoen altakulmain Iljaan. Iljaa ei tämä äänettömyys miellyttänyt ja hän kääntyi poispäin tuomarista ja rupesi tarkastelemaan huonetta. Ensimmäisen kerran elämässään näki hän niin hienosti ja komeasti sisustetun huoneen. Joka seinällä riippui valokuvia kehyksissä ja tauluja. Yhdessä niistä oli esitetty Kristus. Hän kulki ajatuksissaan, pää alaspäin painettuna, yksin ja surullisena raunioiden keskellä; Hänen jaloissaan makasi ihmisiä ja oli hujan hajan viskeltyjä aseita, ja takalistolta nousi mustaa savua, — siellä paloi jotakin. Ilja katseli kauan taulua, haluten tietää sen merkitystä, ja tekipä hänen mielensä kysyäkin sitä, kun tuomari äkkiä lyödä läiskäytti kirjan kiinni. Ilja hätkähti ja katsahti häneen. Tutkintotuomarin kasvot saivat kuivan ikävystyneen ilmeen, ja hänen huulensa olivat töröllään, ikäänkuin hän olisi loukkaantunut jostakin.
— No, — sanoi hän, naputtaen sormillaan pöytään, — te olette kai
Ilja Jakovlevitsh Lunjeff, niinhän?
— Niin…
— Arvannette, minkätähden olen kutsunut teidät tänne?
— En, — vastasi Ilja ja vilkasi taas tauluun. Sitten antoi hän katseensa kiertää pitkin hienosti sisustettua huonetta hengittäen hajuveden tuoksua, joka levisi tuomarista. Se tyynnytti Lunjeff'ia ja kateellisia ajatuksia nousi hänen mieleensä.