He vaihtoivat pitkän, tulisen suudelman ja erosivat. Tultuaan kadulle otti Ilja ajurin ja ajaessaan katsoi tavantakaa taaksensa luullen, että joku seuraisi häntä. Keskustelu Olympiadan kanssa oli keventänyt hänen mieltään ja synnyttänyt hänessä hyvän ajatuksen tuosta naisesta. Hän ei ollut sanallakaan, ei katseellakaan haavottanut hänen sydäntään, kun hän oli tunnustanut hänelle tekonsa; hän ei ollut työntänyt häntä luotaan, olipa päinvastoin kuin ottanut osan synnistä kannettavakseen. Hän oli hetkistä ennen, kuin hän tunnusti hänelle tekonsa, mitään vielä tietämättä, ollut valmis syöksemään hänet turmioon, — sen oli hän selvästi huomannut hänen kasvoistaan… Ja häntä ajatellessaan väreili lempeä hymy hänen huulillaan.
Seuraavana päivänä tunsi Lunjeff itsensä kuin metsästäjien ajamaksi pedoksi. Aamulla kohdatessaan ravintolassa Petruhan, oli tämä tuskin päätään nyökäyttänyt hänen tervehdykseensä ja samalla katsonut omituisesti häneen. Terentikin katseli häneen yhä huoaten, sanaakaan sanomatta. Jaakko taas pyysi hänet tulemaan Mashan huoneeseen ja sanoi pelästyneen näköisenä:
— Eilen illalla kävi poliisikomisarius täällä ja kyseli isältäni kaikellaista sinusta… Minkätähden, sano?
— Mitä hän kyseli? — rauhallisesti tiedusti Ilja.
— Kaikenlaista… Kuinka elät… juotko viinaa… seurusteletko naisten kanssa. Hän mainitsi erästä Olympiadaa… "Ettekö tunne häntä?" sanoi hän. Mitä tarkotti hän noilla kysymyksillä?
— Piru tietäköön! — sanoi Ilja ja läksi. Saman päivän iltana sai hän kirjeen Olympiadalta. Tämä kirjotti:
"Minua on kuulusteltu sinun suhteesi, kerroin kaikki tarkasti. Et sitä tarvitse pelätä eikä se ole vaarallista. Ole tyyni. Suutelen sinua armas".
Ilja viskasi kirjeen tuleen. Filimonoff'in talossa ja ravintolassa puhuttiin yleisesti kauppiaan murhasta. Ilja kuunteli noita juttuja erityisellä mielihyvällä. Häntä huvitti kuleksia näiden ihmisten joukossa, joiden mieliä hänen työnsä kiinnitti, kysellä heiltä tapauksen yksityiskohtia, jotka olivat syntyneet heidän mielikuvituksessaan ja tuntea voivansa, jos tahtoisi, hämmästyttää heitä kaikkia sanomalla:
— Minä juuri olen sen tehnyt!
Toiset heistä ylistivät murhaajan taitavuutta ja rohkeutta, toiset säälittelivät sitä, ett'ei hän osannut ottaa kaikkia rahoja, muutamat pelkäsivät hänen kiinnijoutumistaan, vaan kukaan ei säälinyt kauppiasta, kukaan ei sanonut hänestä ainoatakaan hyvää sanaa. Ja se seikka, ett'ei Ilja huomannut ihmisten säälivän murhattua, herätti hänessä halveksumista heitä kohtaan, vaikk'ei hän itsekään säälinyt kauppiasta. Hän ei myöskään ajatellut Poluektoff'ia, tuskinpa sitä suurta syntiäkään, jonka hän oli tehnyt ja josta häntä tulevaisuudessa odotti rangaistus. Se ajatus ei tehnyt häntä rauhattomaksi; se oli juurtunut niin hänen sieluunsa, kuin olisi se ollut osa siitä. Se oli kuin iskun ruumiiseen jättämä mustelma, johon ei tee kipeätä, joll'ei sitä kosketa. Hän oli varmasti vakuutettu, että hetki tulee, jolloin häntä kohtaa Jumalan rangaistus, ja Jumala tietää kaikki eikä Hän anna lainrikkojille anteeksi. Ja sen tähden, että Ilja alituisesti oli tyynenä valmis kärsimään rangaistuksen, saattoi tuntea itsensä samanlaiseksi, kuin hän ennen murhaa oli ollut. Hän piti vaan entistä tarkemmin ihmisten elämää silmällä ja entistä helpommin keksi heidän heikkouksiaan. Hän tunsi siitä tyydytystä, vaikka hän tiesikin, ettei hänen asiansa siitä tullut paremmaksi.