— Eikö Hän näe sitä taivaasta? — kysyi Ilja.
— Hm… Sellaista kutsutaan allegoriaksi se on esitetty niin selvyyden vuoksi… tuota noin… sentähden, että paremmin tulisi näkyviin erotus todellisen elämän ja sen opetuksen välillä, jonka Kristus on meille antanut siitä… Se tahtoo sanoa… Jääköön nyt se, minun on vielä tehtävä teille muutamia kysymyksiä.
Ilja käänsi kasvonsa taulusta ja rupesi katsomaan suoraan tutkintotuomarin silmiin. Taas seurasi muutamia vähäpätöisiä kysymyksiä, jotka kiusasivat häntä kuin syyskärpäset. Häntä ne väsyttivät ja hän huomasi, että ne tylsyttävät hänen huomiokykyään ja yksitoikkoisuudellaan tekevät hänet varomattomaksi. Hän oli hyvin suutuksissaan tuomarille huomatessaan, että tämä tahallaan väsyttää häntä.
— Voitteko sanoa, — välinpitämättömästi kysäsi äkkiä tutkinto tuomari, — missä olitte torstaina kahden ja kolmen välillä päivällä?
— Ravintolassa olin teetä juomassa, — sanoi Ilja.
— Vai niin! Missä ravintolassa? Missä?
— Plevnassa…
— Kuinka voitte niin tarkalleen muistaa, että juuri silloin olitte ravintolassa?
Tutkintotuomarin kasvot värähtivät, hän nojasi rintaansa pöytään ja katsoi leimuavilla silmillään terävästi Iljan silmiin. Ilja ei vastannut paikalla. Hän vaikeni vähän, huokasi sitten ja verkkaan sanoi:
— Vähää ennen, kuin menin ravintolaan, kysyin kelloa eräältä poliisilta.