Olympiadan valittavat sanat olivat todellakin herättäneet Iljassa tulisen tunteen tuota naista kohtaan. Tämän tuska ikäänkuin suli yhteen hänen onnettomuutensa kanssa, tehden heidät yhdenvertaisiksi. Sylitysten istuen kertoilivat he kuiskien toisilleen kärsimistään loukkauksista. Lunjeff'in rinnassa kypsyi uhmailevan rohkea päättäväisyys…
— Emme ole onnettaren helmalapsia, — virkkoi Olympiada toivottomasti pudistaen päätään.
— Juhlikaamme sitten onnettomuuttamme! Jos täytyisi jommankumman mennä pakkotyöhön, niin seuraisiko toinen muassa? Mutta sillä aikaa nauttikaamme tuskastamme ja rakkaudestamme… Nyt on minusta yhdentekevää, vaikka kuumilla raudoilla minua poltettaisi… Mieli tuntuu niin kevyeltä… En tahdo mitään katua?
Tulistuneina keskustelusta, hyväilyistä kiihtyneinä katsoivat he toisiansa kuin udun läpi. He lämpenivät liiaksi syleilyistä ja vaatteet kävivät ahtaiksi…
Ikkunan takaa näkyi ikävä, harmaa taivas. Kylmä huuru peitti maan, verhoten puut Valkosella huurteella. Ikkunoiden alla olevassa pienessä puutarhassa keinutteli nuori koivu hoikkia oksiaan edestakaisin, pudistaen niistä lunta maahan. Talvi-ilta oli tullut…
I:sen osan loppu.