— Omasta tahdostani olen laskeutunut tähän kuiluun… sillä siellä on paljon rahaa. Niillä rahoilla tahdon nousta kuin tikapuita myöten… ja ruveta säädyllisesti elämään… Ja siinä olet sinä minua auttanut, tiedän… Ja minä rakastan sinua, vaikka kymmeniä murhaisit… Sillä en rakasta hyveitäsi, vaan ylpeyttäsi… nuoruuttasi, kiharatukkaista päätäsi, vahvaa käsivarttasi ja synkkiä silmiäsi… vieläpä moitteitasikin, jotka ovat minulle kuin puukonpistot rintaan… Siitä kaikesta olen sinulle kiitollinen hautaan asti ja suutelen jalkojasi…
Hän syöksähti hänen eteensä ja alkoi suudella hänen jalkojansa, huutaen:
— Jumala tietää, että olen syntiä tehnyt ja kadottanut sieluni pelastuksen. Mutta Hänestä on tietysti parempi nähdä, ett'en vietä koko ikääni loassa, vaan alotan uutta, puhdasta elämää… Silloin olen anova Häneltä armoa. En tahdo koko ikääni kitua! Minut on tahrittu lialla… kaikki kyyneleeni eivät riitä sitä pesemään…
Ensin koetti Ilja irtautua hänestä ja nostaa hänet lattialta, vaan hän takertui lujasti häneen kiinni, painoi päänsä hänen polvilleen ja hieroen kasvojaan hänen jalkoihinsa, puhui katkonaisesti läähättäen. Silloin rupesi Ilja vapisevalla kädellään silittämään hänen päätänsä, nosti hänet ylös, syleili häntä ja laski hänen päänsä olkapäätään vasten. Hänen hehkuvan kuuma poskensa painui kovasti Iljan kasvoja vastaan, hänen yhä ollessaan polvillaan hänen edessään ja kuiskien puhuessaan:
— Hyödyttääkö ketään, että ihminen, joka on langennut, viettää koko elämänsä alennuksen tilassa?… Kun olin nuori tyttö ja isäpuoleni teki minulle siveettömän esityksen, tavotin lyödä häntä rautapetkeleellä. Sitten juotettiin minut viinillä humalaan ja häväistiin minut… Olin kaunis tyttö, raitis ja punaposkinen kuin omena! Itkin itseäni… olin niin pahoillani itseäni ja kauneuttani… En tahtonut, en tahtonut… Mutta sitten arvelin: saman tekevä, palata en voi… Olkoon menneeksi, myön häpeäni kalliista… Vihasin kaikkia, varastin rahaa, join… Ennen sinua en ollut ketään suudellut rakkaudesta… olin vaan elellyt himossa…
Hänen sanansa muuttuivat vähitellen hiljaiseksi kuiskeeksi. Ja äkkiä riuhtasihe hän irti Iljan sylistä.
— Anna minun olla! — huudahti hän ja työnsi hänet syrjään.
Mutta Ilja vielä lujemmin puristi häntä käsivarsiensa väliin ja rupesi epätoivoisen kiihkeästi suutelemaan hänen kasvojaan.
— Päästä minut — se vaivaa minua! pyysi hän vielä kerran!
— Minulla ei ole mitään vastaamista sanoihisi… tulisesti sanoi Ilja. — Sen vaan sanon, ett'ei meidän tarvitse sääliä ketään, koska kerran kukaan ei sääli meitäkään. Hyvin puhuit sinä… Anna minun suudella sinua… millä muulla voisin sinua palkita? Kaunokaiseni… rakastan sinua… en voi sitä sanoin kuvata…