— Vielä tahdon vähän taistella, — huudahti Ilja, pudistaen merkitsevästi päätään ja astuen pitkin huoneen lattiaa.
— Vai niin! — huudahti Olympiada loukkaantuneena, — siksikö et tahdo lähteä, kun pelkäät minua? Luuletko, että minä nyt aina pidän sinut vallassani, että käytän hyväkseni salaisuuttasi? Erehdyt, rakkaani! Väkisin en tahdo viedä sinua minnekään kanssani.
Hän puhui näennäisesti tyynesti, vaan hänen huulensa vapisivat kuin kivusta.
— Mitä sinä puhut? — kysyi Lunjeff ihmeissään.
— En aio pakottaa sinua mihinkään, ole huoleti! Mene vaan, minne mielesi tekee… Ole hyvä…
— Odotahan! — sanoi Ilja, istuutuen hänen viereensä ja ottaen hänen kätensä omaansa. En käsitä sanojasi?
— Älä teeskentele! — huudahti Olympiada tuskallisesti, vetäen kätensä pois. — Tiedän, että olet ylpeä ja kova! Ukkoa et voi antaa minulle anteeksi ja minun elämäni on sinusta vastenmielinen… Sinun mielestäsi on kaikki minun syytäni, että asiat ovat tällä kannalla.
— Puhut turhia! — sanoi Ilja tyynesti. Mistään en sinua syytä!
Tiedän, ett'ei meikäläiselle löydy puhtaita ja synnittömiä naisia.
Sellaiset naiset ovat kallisarvoisia… ne ovat vain rikkaita varten,
vaan meidän on tyytyminen tähteisiin; kuluneisiin, tahrattuihin…
— Jätä sitten minut, joka olen tahrattu! — huusi Olympiada, hypähtäen ylös tuolilta. Poistu täältä!
Mutta samalla kiilsi hänen silmissään kyyneliä, ja hänen suustaan tulvi hehkuvia sanoja, jotka polttivat Iljaa, kuin tuli.