— Tietysti! — huudahti Lunjeff katkeran ivallisesti. Nuuskivat ylt'ympäri ja koettavat kiertää minut, kuten suden metsässä. Mutta siitä ei tule mitään… se ei ole heidän tehtävissään! Enkä minä ole susi, vaan onneton ihminen… En ole tahtonut kuristaa ketään, minua itseäni kohtalo kuristaa… kuten eräässä Pashkan runossa sanotaan… Ja Pashkaa se kuristaa… ja Jaakkoa… ja meitä kaikkia…
— Älä puhu siitä enää, — sanoi Olympiada, ruveten teetä keittämään, — kaikki tulee vielä hyväksi…
Lunjeff nousi sohvalta, astui ikkunan ääreen ja jatkoi, katsoen kadulle, epätoivoisella äänellä:
— Koko ikäni olen rypenyt loassa… aina on minut työnnetty siihen, jota en ole rakastanut, jota olen vihannut. En ole koskaan tavannut ihmistä, jota olisin voinut katsoa iloisin silmin… Eikö sitten löydykään puhtautta, jaloutta maailmassa? Nyt olen murhannut tuon… sinun… ja minkätähden? Olen ainoastaan tahrannut itseni ja saattanut sieluni kadotukseen… Rahaa otin… enkä olisi tarvinnut ottaa.
— Älä valita! — lohdutti häntä Olympiada. — Hän ei ansaitse sääliväisyyttäsi…
— En säälikään häntä… Tahdon vaan… puhdistautua. Jokainen tahtoo puhdistautua, sillä täytyyhän elää!… Tuossa tutkintatuomari, esimerkiksi, elää kuin kreivi… Hänen ei tarvitse ketään murhata. Hän voi elää puhtaasti… hienossa ympäristössään…
— Älähän huoli, lähdemme pois koko kaupungista…
— Ei, en lähde minnekään! — lujasti sanoi Lunjeff, kääntyen
Olympiadaan. Ja uhaten jotakin näkymätöntä olentoa, hän lisäsi:
— En lähde! Odotan, saadakseni nähdä, mitä tästä tulee…
Olympiada vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Hän istui pöydän luona, teekeittiön ääressä, muhkeana ja kauniina valkosessa, väljässä aamunutussaan.