— Hänen täytyy niin tehdä, — huomautti Olympiada. Et saa häntä syyttää! Se on hänen kirottu velvollisuutensa…
— Miks'ei hän sano suoraan, että niin ja niin on asian laita, ja teitä epäillään…
— Sanoitko sitten sinä hänelle suoraan kaikki? — kysyi hymyillen
Olympiada.
— Minäkö? — kummastuneena kysyi Ilja. N-niin… todellakin! piru vieköön! — Hän tuntui olevan jostakin ihmeissään, ja vähän vaiettuaan sanoi:
— Ja siellä istuessani, tuntui minusta koko ajan, että olin viaton!
— No, Jumalalle kiitos! — iloissaan huudahti Olympiada. — Kaikki kävi hyvin…
Ilja katsahti häneen hymyillen ja sanoi verkkaan.
— En tarvinnut lainkaan paljon valhetella, Minua onnistaa, Lipa!…
Hän nauroi omituisesti.
— Salapoliisit pitävät minua silmällä, puoliääneen virkkoi
Olympiada, — ja luultavasti sinuakin…