Ilja vapisi kauhusta, vaan poistua ei hän voinut. Ja hän näki, kuinka Jeremein musta ja kuivunut käsi voimattomasti huitoen ilmassa uhkasi jotakin näkymätöntä koukkusella sormellaan.
— Varo!… Se on Jumalan!… älä rohkene!…
Vaan sitten vanhuksen ruumis kokonaan hupeni, kutistui kokoon ja — äkkiä nousi hän istumaan vuoteelleen. Hänen valkonen partansa vapisi kuin lentävän kyyhkysen siipi. Hän ojensi kätensä eteenpäin ja, voimakkaasti tyrkäten niillä jotakin, putosi hän lattialle.
Ilja älähti ja syöksyi ulos. Hänen korvissaan kähisi, vainoten häntä…
— Ksh… ksh…
Poika juoksi ravintolaan hengästyksissään huutaen:
— Setä!… ukko kuoli…
Terenti voihkasi, polki jalkojaan yhdessä kohden ja alkoi hätäisesti korjata paitaansa, katsoen Petruhaan, joka seisoi tarjoilupöydän takana.
— Setä, tule pian!…
— Mitä ajattelet? — ankarasti sanoi Petruha. Mene! Suokoon Jumala hänelle ijankaikkisen elämän! Kunnon ukko hän oli, muun muassa… Lähden minäkin… katson… Ilja, jää sinä tänne… jos tarvitaan, juokse hakemaan minua, — kuuletko? Jaakko mene tiskin taa… Tulen pian takasin… Petruha läksi ravintolasta verkkaan, kovasti kengänkantojaan lattiaan kolistellen, ja molemmat pojat kuulivat, kuinka hän oven takana uudestaan sanoi kyttyräseljälle: