Ilja kuunteli ukon puhetta, ja hän tunsi kantavansa suurta ja tärkeää salaisuutta ja ymmärsi, kuka se korppi oli, josta ukko pelolla ja katkeruudella puhui.
Muutamien päivien kuluttua kuuli Ilja, koulusta tultuaan ja omassa nurkassaan riisuessaan päällysvaatteitaan Jeremei-vanhuksen komerosta outoa ääntä. Joku jupisi, nyyhkytti, korisi, ikäänkuin häntä olisi kuristettu. Välistä voi selvästi kahinasta erottaa:
— Ksh… Kshsh… pois!…
Poika peloissaan töyttäsi vanhuksen huoneeseen johtavaa ovea. Se oli lukossa. Silloin hän, ääni vavisten, huudahti:
— Ukko-kulta!
Oven takaa kuului vastaukseksi nopeata, läähättävää kuiskutusta.
— Kshsh!… Herra… armahda… armahda… — Ja äkkiä tuli hiljaista. Ilja hypähti oven luota, tietämättä, mitä tehdä, vaan heti painoi hän kasvonsa laipiossa olevaan rakoon ja seisoi kuin kiinni naulattuna, kokonaan vavisten. Vanhuksen pienen pienessä huoneessa vallitsi hämärä. Valoa pääsi sinne vain niukasti vähäisestä, likaisesta akkunapahasesta. Saattoi kuulla, kun ikkunalasiin räiskähteli kevätilman sulattama, katolta tippuva vesi, ja kuinka akkunan allaolevaan kuoppaan juoksi pihalta vettä. Hetkisen katsottuaan huomasi Ilja, että ukko makasi rinta ylöspäin vuoteellaan ja ääneti viittoi käsiään.
— Ukko-kulta! — tuskallisesti huudahti poika.
Vanhus vavahti, kohotti päätään ja ääneen mutisi:
— Ksh… Petruha… katso, Ju-mala! Se on Hänelle!… se on Hänen temppeliänsä varten… Ksh… Korppi olet sinä… Herra… Sinun… Sinun!… Varjele… Pelasta… armahda… armahda… armahda…