Tanakkana, punasessa karttuunipaidassa, kulki hän kädet leveiden verkahousujen taskuissa, joiden lahkeet olivat kiiltävien, pienipoimuisten kengänvarsien sisässä. Taskuissa kilisi hänellä aina rahaa. Hänen pyöreä päänsä alkoi otsalta paljastua, vaan oli siinä vielä paljon vaaleita, kähäröitä hiuksia, joita hän aina reippaasti pudisteli. Ilja ei ollut hänestä koskaan pitänyt, vaan nyt tuo vastenmielisyys yhä kasvoi pojassa. Hän tiesi, ett'ei Petruha rakastanut Jeremei-ukkoa. Kerran kuuli hän, kun viinuri neuvoi Terenti-setää:
— Sinä, Terjoha, pidä silmällä häntä! Hän on saituri!… Hänellä, mene ja tiedä, saattaa olla tyynyynsä kätkettynä paljon. Mitä ällistelet?… Hänellä, vanhalla myyrällä, ei ole enää pitkältä elonaikaa jälellä; sinä olet hänen hyvä ystävänsä eikä hänellä ole ainoatakaan sukulaista!… Ajattelepas sitä!…
Illat vietti Jeremei-vanhus tapansa mukaan ravintolassa, istuen Terentin läheisyydessä, puhellen kyttyräselän kanssa Jumalasta, totuudesta ja ihmistöistä. Kaupungissa asuessaan oli kyttyräselkä tullut yhä muodottomamman näköiseksi. Hän oli ikäänkuin lionnut työssään; hänen silmänsä olivat tulleet himmeiksi, vauhkoiksi, ruumis oli kuin sulanut kuumassa ravintolailmassa. Likainen paita nousi alituisesti kokoon kyttyrälle, joten vyötäiset paljastuivat. Puhellessaan ihmisten kanssa piti Terenti koko ajan kätensä selän takana, korjaten paitaa nopeilla käden liikkeillä — mikä näytti siltä, kuin olisi hän jotakin kätkenyt isoon kyttyräänsä.
Kun Jeremei-ukko istui pihalla, tuli Terentikin rappusille ja katseli häntä silmiään siristellen ja varjostaen niitä kädellään. Pieni keltainen parta, joka peitti hänen terävät kasvonsa, tärisi, hänen heikolla ja aralla äänellä kysyessään:
— Jeremei-ukko! Ettekö tarvitse mitään?
— Kiitoksia!… En tarvitse… mitään en tarvitse… — vastasi tavallisesti vanhus.
Kyttyräselkä kääntyi hitaasti ympäri hoikilla jaloillaan ja poistui.
Mutta vanhuksen tila kävi päivä päivältä yhä huonommaksi.
— Näyttää siltä, kuin en enää paranisikaan, — sanoi hän kerran
Iljalle, joka istui hänen vieressään. — Kuoleman hetki on käsissä!
Vaan…
Jeremei katsahti epäillen ympärilleen, ja sitten kuiskaten jatkoi:
— Liian on aikaista, Iljusha! Työtäni en ole vielä valmiiksi saanut! En ole ehtinyt! Rahaa… olen koonnut rahaa, seitsemäntoista vuotta olen koonnut… Kirkon rakentamiseen aioin koota… Aioin kotikylään rakennuttaa Herran temppelin… Ihmisillä pitää olla Herran temppeleitä… Ainoa turvapaikkamme on Jumalan tykönä… Vähän olen koonnut… ei riitä… Enkä tiedä, mihin panna ne, jotka olen koonnut… Herra, osota!… Vaan jo lentää korppi, raakkuu, tunnustelee palaa!… Iljusha, tiedä: rahoja minulla on… Älä kerro, vaan tiedä!…