— Odota, Ilja, menen edellä…
Hän läksi kulkemaan horjuen raskaan taakkansa alla, ja Ilja kulki perästä, nenä milt'ei kiinni toverin päässä. Hänestä tuntui, että jokin näkymätön olento kulkee hänen takanaan, hengittää kylmää hänen kaulaansa ja tahtoo tarttua häneen kiinni. Hän tyrkkäsi toveriaan selkään ja tuskin kuuluvasti kuiskasi hänelle:
— Kulje nopeammin!…
* * * * *
Edellä kerrotun tapauksen jälkeen alkoi Jeremei-ukko sairastella. Yhä harvemmin läksi hän lumppujen keruulle, vaan jäi kotiin, kuljeksien ikävissään pihalla tai venyi vuoteellaan pimeässä hökkelissään. Tuli kevät ja sellaisina päivinä, jolloin aurinko lämpimästi paistoi kirkkaalta taivaalta, istui vanhus auringonpaisteessa, tarkkaan jotakin laskien sormillaan ja äänettömästi liikuttaen huuliaan. Satuja alkoi hän kertoa lapsille yhä harvemmin ja huonommin. Kun hän alottaa, rupeaa häntä ryittämään. Hänen rintansa korisee, aivankuin jokin sieltä tahtoisi päästä vapauteen.
— Älä nyt enää ry'i!… — kielsi häntä Masha, joka suuresti piti saduista.
— O… do… ta!… läähättäen sanoi ukko. — Odota, heti… lakkaa…
Mutta yskä ei lakannut, vaan yhä kovemmin vapisi vanhuksen raihnas ruumis. Toisinaan läksivät lapset tiehensä odottamatta sadun loppua, ja heidän poistuessaan katsoi vanhus heihin omituisen moittivasti.
Ilja huomasi, että vanhuksen sairaus teki Petruha-viinurin ja Terenti-sedän hyvin levottomaksi. Petruha tuli monasti päivässä ravintolan pihanpuolisille rappusille, ja etsittyään hetkisen iloisilla harmailla silmillään ukkoa, kysyi hän häneltä:
— Kuinka on laitasi, ukko? Helpottaako, vai?