— Hullu! Sehän on kasarmi!… Siinä asuu sotamiehiä…
— Mutta tuossa toisessa… entäs jos tuossa!
— Kyllä sinua on! Korkealla on meistä!…
— Mitä vielä! — vakuuttavasti sanoi Ilja.
— Kohoamme niinkin korkealle!…
— Voi sinua! — huokasi Terenti-setä ja poistui jonnekin.
Asumaan he joutuivat aivan kaupungin laitaan, kauppatorin viereen, suureen, harmaaseen taloon. Joka puolelle sitä oli rakennettu erinäköisiä lisärakennuksia, toiset uudempia, toiset yhtä harmaan-likaisia kuin se itsekin. Ikkunat ja ovet olivat siinä kieroja, ja kaikki siinä narisi. Lisärakennukset, aita, portti, — kaikki ne yhdessä muodostivat puolimädänneen puuläjän, johon oli yltyleensä kasvanut vihertävää sammalta. Ikkunaruudut olivat vanhuuttaan himmeitä, fasaadista oli muutamia hirsiä pullistunut ulospäin, ja siksi oli talo isännän näköinen, joka siinä piti ravintolaa. Isäntä niinikään oli vanha ja harmaa; hänen silmänsä muistuttivat talon ikkunaruutuja; käydessään nojasi hän paksuun keppiin; hänestä tuntui nähtävästi vaikealta suuren vatsansa kantaminen, ja hänkin narisi aina.
Terenti-setä asettui asumaan erääseen talon lukemattomista sopukoista maakerroksessa, penkille ikkunan ääreen, joka antoi pihan perälle, jossa oli suuri muraläjä ja kasvoi vanha, tuuhea lehmus ja kaksi seljapuupensasta. Kolmen päivän kuluttua talonisäntä, osoittaen kepillään Iljaa, joka oli kätkeytynyt, häntä peläten, muraläjän taakse, ja sieltä säikähtyneillä silmillä katseli häntä, marisevalla äänellä virkkoi:
— Kenen olet poika, häh? Mistä olet ilmestynyt, häh?
Ilja silmiään räpyttäen vaikeni.