— Hei, kenen poika tuo rehveli on? Kuin jo olisi täältä! Mene tiehesi, pojanpakana! Kyllä minä sinulle!… Häts! Voi, sinä sen, — rottako olet, vai? Mitä? Astioiden pesijän? Poika? Ahaa! Veljenpoika? Kyttyräselkä veijari, hänen olisi pitänyt sanoa, että hänellä on veljenpoika! Pjotr! Mitä ällistelet, häh? Kyttyräseljällä on veljenpoika — mitä se merkitsee? Kuin jo olisi täältä!…
Punakka viinuri Petruha katsoi pihalle ravintolan ikkunasta ja kiharoitaan pudistellen myös huusi:
— Väliaikaisesti, Vasili Dorimendontitsh, alaikäinen Ilja… täysi orpo… Otettu tänne minun tieteni… vien pois, jos ette halua…
Kun Ilja kuuli, että hänet aiotaan viedä pois, rupesi hän parkumaan täyttä kurkkua, ja kiitäen nopeasti kuin nuoli isännän ohi, pujahti hän kellarikerroksen ikkunasta sisään kuin hiiri koloonsa. Siellä hän heittäytyi pitkälleen penkille, painoi päänsä sedän karkeaan viittaan ja rupesi itkemään vavisten pelosta. Siihen hätään joutui sitten setäkin ja hän sai hänet tyyntymään.
— Mitä joutavia! älä pelkää!… Sillä on aina tapana huutaa niin…
Vanhuuttaan höpertää… Määräävä henkilö täällä ei ole hän, vaan
Petruha… Petruha on asioissa päänä!… Hänelle ole mieliksi!…
Kunnioita häntä! Isäntä on ihan jonninjoutava henkilö hänen
rinnallaan…
Ensi aikoina kierteli Ilja talon kaikki sopukat. Talo miellytti häntä ja hämmästytti avaruudellaan. Siihen oli ahdettu niin paljon ihmisiä asumaan, että niitä Iljan mielestä oli enemmän kuin koko Kitjeshnajan kylässä. Ja meluisata siellä oli. Molemmat kerrokset kuuluivat ravintolalle, joka aina oli väkeä täynnä; ylisillä asui juoppoja naisia, ja eräs heistä, Matitsa nimeltään, mustaverinen, suuri kokoinen, karkea-ääninen, säikytti poikaa vihaisilla, tummilla silmillään. Maakerroksessa asui Perfishka-suutari sairaine, jalattomine vaimoineen ja seitsenvuotisine tyttärineen, lumpunkokooja Jeremei-ukko, kerjäläis-akka, laiha ja riitaisa, josta syystä häntä talon asukkaiden kesken kutsuttiin avokurkuksi, ja ajuri Makar Stepanitsh, elähtänyt mies, tyyni ja vaitelias. Pihan nurkassa oli paja; aamusta iltaan paloi siellä tuli, terästettiin pyörärautoja, kengitettiin hevosia, vasarat kalkkoivat, ja roteva, suonikas Savel-seppä jyreällä äänellä lauloi loppumattoman pitkiä laulujaan. Toisinaan tuli pajaan Savelin vaimo, pieni, täyteläinen nainen, ruskeatukkainen, sinisilmäinen. Hän piti aina päässään valkoista huivia, ja oudolta näytti tuo valkoinen pää mustassa pajassa. Hän miltei aina nauroi sointuvalla äänellään, ja Savel säesti häntä kovasti, kuin moukarilla lyöden. Useimmiten hän kuitenkin vastaukseksi vaimonsa nauruun ärjyi. Kerrottiin hänen suuresti rakastavan vaimoaan, vaan tämä kuului sopimattomasti elävän…
Jokaisessa talon sopukassa istui ihminen, ja aamusta myöhään iltaan tärisi se huudoista ja melusta, ikäänkuin siinä, kuten vanhassa ruostuneessa kattilassa, jotakin olisi kiehunut tai paistunut. Iltasin kaikki asukkaat tulivat ulos sopukoistaan pihalle ja talon portilla olevalle penkille; Perfishka-suutari soitti hanuria, Savel mörisi laulujaan, ja Matitsa, jos sattui olemaan juovuksissa, lauloi jotakin omituista, hyvin surullista laulua, jonka sanoista oli mahdoton saada selvää, ja aina jotakin katkerasti itki.
Johonkin pihan kolkkaan kokoontuivat kaikki talon lapset Jeremei-ukon ympärille ja piirissä istuen pyysivät:
— Ukko-kulta! Kerro satu!
Ukko katsoi heihin kipeillä punaisilla silmillään, joista alituisesti pitkin hänen ryppyisiä kasvojaan vuosi sameita kyyneliä ja, painaen syvään päähänsä vanhaa ketunnahkalakkiaan, alkoi laulavalla, vapisevalla kimeällä äänellä: