— Kuusikymmentä ruplaa palkkaa ja ainakin saman verran sivutuloja, — se ei ole huonoa, vai kuinka? Sivutuloja hankkiessani menettelen hyvin varovasti ja pysyttelen laillisten rajojen sisällä… hoh, hoh! Olemme vuokranneet uuden asunnon, — oletko kuullut? Se on hyvin sievonen huoneusto. Keittäjättärenkin olemme ottaneet… hänen laitoksensa ovat mainioita, usko tai älä! Syksyllä rupeamme ottamaan vieraita vastaan, lyömään korttia… Siitä tulee, kissa vieköön, hauskaa! Aika kuluu hupaisesti, ja saattaa voittaakin… meitähän pelaa kaksi, minä ja vaimoni, ja toinen meistä aina voittaa! Sillä tulee kulut vieraista maksetuksi… hoh, hoh, poikaseni! Se vasta on halpaa ja hauskaa elämää, tiedäpäs se!
Hän väänsi itsensä tuolilla mukavampaan asentoon, sytytti paperossin ja puhallellen savupilviä suustaan jatkoi, ääntään alentaen:
— Käväsin tässä äskettäin maalla, oletko kuullut siitä? Siellä on tyttöjä sanon sinulle, reippaita… tuoreita… oikeita luonnonlapsia… Ja kuinka huokeaksi se tulee! Lasillinen kotitekoista likööriä, naula prenikoita ja tyttö on sinun!
Lunjeff kuunteli häntä ääneti. Kirik säälitti häntä, vaan hän ei ajatellut tarkemmin, miksi tuo paksu, typerä mies kävi hänen säälikseen? Mutta samalla teki hänen mielensä nauraa Avtonomoff'ille. Hän ei uskonut hänen juttujaan hänen maalaisvallotuksistaan, vaan otaksui, että hän vaan kehui ja kertoi toisten sanoja.
— Niin, veliseni, on ihanaa rakastaa noin luonnon helmassa, maalaismajoissa, kuten kirjoissa sanotaan.
— Mutta jos Tatjana Vlasjevna saa tietää? — kysyi Ilja.
— Hän ei tahdokaan sitä tietää, veliseni, — vastasi Kirik, viekkaasti silmää iskien. Hän tietää, mitä hänen tarvitsee tietää, hoh, hoh!
— Me miehet olemme luodut kukoiksi… Mutta kuinka on sinun laitasi, poikaseni… eikö sinulla ole sydänkäpystä?
— Tunnustan itseni syylliseksi! — sanoi Ilja nauraen.
— Jokin pieni ompelijatar vai kuinka? Sievä ruskeatukkainen…