— Ajattele, että minulla on se tässä, se musta voima! — puoliääneen sanoi Jaakko.
— Mikä? — kysyi Ilja, vetäen huopasaappaita jalkaansa,
— Juuri tämä kirja… Saat nähdä, kunhan lähdemme! Oikeita ihmeitä! — jatkoi Jaakko, vetäen ystäväänsä mukanaan pimeän etehisen läpi. — Tuntuu kauhealta lukea sitä… se vetää puoleensa, kuin kuiluun…
Ilja huomasi toverinsa kiihtyneen mielentilan, kuuli, kuinka hänen äänensä vapisi, ja kun he olivat saapuneet suutarin asuntoon ja tehneet tulen, näki hän, että Jaakon kasvot olivat vallan kalpeat, ja silmät laimeat ja tyytyväisen näköiset, kuin juopuneella.
— Oletko päissäsi? — kysyi Ilja, epäilevästi katsoen Jaakkoon.
— Minäkö? En… en ole maistanut tippaakaan tänään!… En näet juo enää… minkä joskus rohkeutta saadakseni otan, kun isä on kotona, pari kolme ryyppyä, mutta en enempää! Pelkään isää… Juon vaan sellaista, mikä ei haise viinalta… Mutta jätetään se, — kuuntele!
Hän istui raskaasti tuolille, avasi kirjan, kumartui syvään sen yli, kulettaen sormeaan paksua, vanhuudesta kellastunutta lehteä pitkin, ja luki ontolla, vapisevalla äänellä:
— "Kolmas luku. Ihmisten alkuperästä" — kuuntele!
Hän veti henkeä, nosti vasemman kätensä ylös, oikean kätensä etusormea viiletti riviä pitkin ja jatkoi:
"Kerrotaan, että ihmisen ensimmäisen olemuksen, kuten Diodorus todistaa, viisaat miehet, jotka ovat kirjottaneet kappalten olemuksesta, käsittivät niin, ettei maailmaa ole luotu, vaan että se on iankaikkinen, ja että ihmissuku ilman alkua on ollut olemassa ennen aikoja"…