"Minkätähden laulavat he sitä? Mitä iloa on sellaisesta laulusta? Keksivätpäs, mitä laulaa! Hautajaisista ja lisäksi kenen… Ja täällä, viiden sylen päässä heistä, makaa elävä, perin rääkätty ihminen…"
— Hyvä! Hyvä! — kaikui pitkin katua.
Lunjeff hymyili katsellessaan vuoroin Mashaan, vuoroin kadulle. Hänestä tuntui jo naurettavalta, että ihmiset iloitsevat laulamalla laulua langenneen naisen hautajaisista.
— Vasili… Vasilitsh… — mutisi Masha… — En tee enää toiste…
Herra Jumala…
Hän heittelehti sängyssä, kuin hänen ruumiinsa olisi ollut palohaavoja täynnä, viskasi peitteen lattialle ja kädet levällään näytti hän olevan kuolemaisillaan. Hänen suunsa oli puoliavoin ja hän korisi. Lunjeff kumartui nopeasti hänen ylitsensä, peläten hänen kuolevan. Kun Masha vähän ajan kuluttua alkoi säännöllisesti hengittää, rauhottui hän, peitti hänet peitteellä, nousi ikkunalaudalle seisomaan ja painaen kasvonsa rautaristikkoon, katsoi Gromoff'in ikkunoihin. Siellä yhä laulettiin, — milloin yksi- milloin kaksiäänisesti, milloin taas kuorossa. Kuului soittoa, naurua. Ikkunoiden ohi vilahteli valkosiin, punasiin ja sinisiin puettuja naisia. Ilja kuunteli lauluja, ajatellen vihaisesti, kuinka nuo ihmiset voivat laulaa surullisia lauluja Volgasta, hautajaisista, ja jokaisen laulun jälkeen nauraa niin huolettomasti, kuin eivät olisikaan laulaneet… Huvitellaanko surullakin?!
Mutta joka kerran, kun Masha voihkinallaan muistutti itsestään, katsahti Ilja tylsästi häneen ja ajatteli, kuinka hänen käy. Mutta entä jos äkkiä tulisi Tatjana hänen luokseen ja saisi nähdä Mashan!… Mihin hän joutuisi Mashan kanssa? Laulu, Mashan voihkaminen, raskaat, hämärät ajatukset panivat hänen päänsä pyörälle. Vihdoin tunsi hän itseänsä nukuttavan. Hän laskeusi alas ikkunalaudalta ja ojentautui lattialle sängyn viereen, asetettuaan palttonsa päänalaisekseen. Unissaan oli hän näkevinään, että Masha oli kuollut ja makasi maassa keskellä suurta vajaa, ja hänen ympärillään seisoi Valkosiin, sinisiin ja punasiin puettuja hienoja neitejä ja lauloi hänelle. Ja kun he laulavat surullisia lauluja, nauravat he, ja laulaessaan iloisia lauluja, itkevät katkerasti, surullisesti nyykyttäen päätään ja kuivaten kyyneliä Valkosilla nenäliinoilla. Vajassa on pimeää, kosteaa, nurkassa seisoo Savel-seppä ja takoo rautaristikkoa, lyöden kovasti vasaralla hehkuvaa rautaa, ja katolla kulkee joku ja huutaa:
— Ilja, Ilja!…
Mutta hän, Ilja, makaa samassa vajassa lujasti köytettynä, niin että hän vaan vaivoin voi kääntyä, eikä kykene puhumaan…
* * * * *
— Ilja! Herää, ole hyvä… Hän avasi silmänsä ja näki Paavali
Gratsheff'in, joka istui tuolilla lähellä hänen jalkojaan.
Kirkas auringonsäde kävi huoneeseen, valaisten pöydällä kiehuvaa
teekeittiötä. Ilja sulki valon häikäisemänä silmänsä.