— Ryöstöt, rosvoaminen, varkaudet, juoppous… kaikenlainen säädyttömyys… siinä koko elämä! Moni ei tahtoisi mitään sellaista, vaan — saman tekevää! — arvellaan — Samassa joessa uidaan yhdessä kaikkien kanssa, sama vesi huuhtelee… Elä kuten kaikki muutkin! Pakopaikkaa ei ole. Metsäänkö pakenen tai luostariinko sulkeudun?… Siitä ei ole kauan, kun sanoit, ettei minua nykyinen oloni tyydytä…
— Hän nyökäytti päätään ja jatkoi:
— Aivan niin! Ei tyydytäkään. Mitä etua on minulle siitä, että yhdellä paikalla seisoen teen kauppaa? Paljon vaan huolta eikä vapautta vähääkään. Kävelemään ei jouda. Ennen taas sai kulkea katuja, minne tahtoi… Sattui löytämään mukavan, kauniin paikan, niin istui ja ihaili ympäristöä… Mutta nyt saa seisoa torjottaa täällä päivät päästään ja siinä kaikki…
— Ottaisitpa Vjeran puotilaiseksesi, — sanoi Paavali.
Ilja katsoi häneen mitään virkkamatta.
— Tulkaa! — huusi Masha heille.
Teetä juodessaan nuo kolme ystävystä eivät puhelleet juuri mitään. Ulkona paistoi aurinko, paljasjalkaisia lapsia tassutteli katukäytävällä, ikkunan ohitse kulki vihannesten myyjiä, huutaen:
— Sipulia, vihreitä sipulia! Tuoreita kurkkuja!
Kaikki puhui keväästä, kauniista, lämpimistä päivistä, vaan ahtaassa huoneessa oli kosteata, sillointällöin kuului joku hiljaa lausuttu, alakuloinen sana, teekeittiö inisi, heijastaen himmeästi auringonsäteitä…
— Istumme kuin hautajaisissa, — sanoi Ilja.