— Vjerkan hautajaisissa, — lisäsi Gratsheff.
Hän istui kuin olisi saanut iskun päähänsä. Hänen kätensä liikkuivat veltosti, kasvonsa olivat alakuloiset, ja hän puhui pitkäveteisesti ja kauniisti…
— Toinnu nyt jo, — virkkoi hänelle Ilja hiljaa. — Ei kannata näyttää niin happamelta!
— Omatunto vaivaa minua… — sanoi Gratsheff, pudistaen päätään. —
Istun ja aprikoin, että kenties minä olen saattanut hänet vankilaan?
— Se on hyvin mahdollista, myönsi Ilja armottomasti.
Gratsheff nosti päätään ja katsoi moittivasti toveriinsa.
— Mitä katsot?
— Sinä olet häijy…
— Mutta minkätähden pitäisi minun olla hyvä? Ja mitä iloa minulla on, jonka tähden olisin ystävällinen muille? — huusi Ilja. Kuka on koskaan ollut minulle hyvä? Kuka on silittänyt päätäni?… Yksi ainoa ihminen on kenties rakastanut minua… ja hänkin oli yhteiskunnan hylkiöitä… langennut nainen! Meitä saa jokainen lyödä, ja meidän on se ottaminen tyytyväisesti vastaan! Ei, kiitoksia paljon!
Kova kiivastuminen sai hänen kasvonsa punasiksi ja silmänsä veristäviksi, ja hän hyppäsi ylös tuolilta, raivoissaan valmiina huutamaan, kiroilemaan, lyömään nyrkkiään pöytään. Masha pelästyi ja alkoi itkeä kovasti, kuin pelästynyt lapsi.