— Minä lähden kotiin… antakaa minun mennä, — sanoi hän itkien, ja painoi päänsä alas, kuin aikoen piiloutua jonnekin.
Lunjeff vaikeni. Hän huomasi, että Paavalikin katsoi vihaisesti häneen.
— Miksi itket? — kysyi hän kiukkuisesta — En sinulle huutanut!… Sinä et saa lähteä minnekään… vaan minä lähden… Paavali jää tänne luoksesi… Gavrik! Jos Tatjana Vlasjevna sattuisi tulemaan… kuka siellä taas on?
Ovea kolkutettiin. Gavrik katsoi kysyvästi isäntäänsä.
— Avaa! — käski Ilja.
Kynnyksellä näyttäytyi Gavrik'in sisar. Hän seisoi vähän aikaa liikkumatta, suorana, pää pystyssä, katsoen silmiään siristäen huoneessa olevia. Sitten ilmestyi hänen rumille, kuiville kasvoilleen vastenmielisyyden ilme, ja, vastaamatta Iljan kumarrukseen, hän sanoi veljelleen:
— Gavrik, tule hetkeksi ulos…
Ilja tulistui. Loukkaus ajoi veret niin suurella voimalla hänen kasvoihinsa, että silmiä poltti.
— Vastatkaa tervehdykseen, hyvä neiti, kun teitä tervehditään, — sanoi hän terävästi, vaivoin hilliten itseään.
Tyttö kohotti päätään vielä pystympään, rypisti kulmakarvojaan ja mitteli Iljaa katseillaan, sanomatta sanaakaan. Gavrik katsoi myös vihaisesti isäntäänsä.