Kotiin ei häntä haluttanut mennä, — hänen mielensä oli raskas, ja kylmä ikävyys ahdisti häntä. Hän kulki verkkaan kenenkään katsomatta, mistään välittämättä ja mitään ajattelematta. Hän kulki erään kadun päähän, koneellisesti kääntyi kulmasta, kulki taas vähän, ja huomasi olevansa lähellä Petruha Filimonoff'in ravintolaa. Hän muisti Jaakon. Tultuaan Petrahan talon portin kohdalle, tuntui hänestä välttämättömältä poiketa sinne, vaikkei häntä se haluttanutkaan. Sisäportaita noustessaan kuuli hän Perfishkan äänen:
— Hyvät ihmiset, säälikää kätösiänne, älkääkä katkoko kylkiluitani…
Lunjeff pysähtyi avonaiselle ovelle. Tomupilven ja tupakansavun läpi näki hän Jaakon tarjoilupöydän takana kiireissään kaatavan teetä kannuihin, lukevan sokeripalasia, kaatavan viinaa laseihin ja helistelevän rahalaatikkoa. Tarjoilijoita juoksi hänen luokseen ja huusi, viskaten pöydälle vastamerkkejä:
— Puoli pulloa! Kaksi pulloa olutta! Kymmenellä kopeekalla paistettua sianlihaa!
— Onpas jo oppinut! — mietti Ilja jonkinlaisella vahingonilolla, nähdessään, kuinka nopeasti ystävän punaset kädet vilahtelivat ilmassa.
— Kas vaan! — huudahti Jaakko hyvillään, kun Lunjeff astui tarjoilupöydän eteen, vaan katsahti heti levottomasti taaksensa oveen päin. Hänen otsansa oli hiestä märkä, kasvonsa olivat keltaset ja niissä oli punaset läiskät. Hän tarttui Iljan käteen ja pudisti sitä kuivasti yskien.
— Kuinka voit? — kysyi Ilja, pakottaen itsensä hymyilemään.
— Kuten näet… teen kauppaa…
— Panivat ikeen niskoillesi?
— Mitä saatoin tehdä?