Jaakon hartiat olivat painuneet alas, niin että hän näytti entistä lyhyemmältä.
— Onpa siitä aikaa, kuin viimeksi tapasimme toisemme, — sanoi hän, katsoen Iljan kasvoihin hyväntahtoisilla, surullisilla silmillään. — Haluaisin vähän puhella kanssasi… isäkään ei ole onneksi kotona… Menehän tuonne… niin pyydän äitipuoltani olemaan vähän aikaa sijassani…
Hän avasi isänsä huoneen oven ja huusi kunnioittavasti:
— Äitikulta!… Olkaa hyvä ja pistäytykää hetkiseksi tänne…
Ilja astui siihen huoneeseen, jossa hän ennen oli asunut setänsä kanssa, ja katsoi tarkasti ympärilleen. Se ei ollut paljon muuttunut, — vain seinäpaperit olivat mustuneet, ja kahden sängyn sijasta oli yksi ja sen yläpuolella seinällä riippui kirjahylly. Siinä, missä Iljan sänky oli ollut, oli nyt suuri, ruma laatikko.
— No, nyt olen hetkeksi vapaa! — selitti Jaakko iloissaan, astuen huoneeseen ja pistäen oven hakaan. — Haluatko teetä? Hyvä… Ivan, — teetä! Hän huudahti ja rupesi rykimään ja ryki kauan, nojaten kättään seinään ja köyristi selkäänsä, kuin olisi tahtonut saada ulos jotakin rinnastaan.
— Kylläpä sinä köhit! — virkkoi Lunjeff.
— Olen hiukan raihnas… Mutta kuinka olen iloinen jälleen nähdessäni sinut… Näytätpä aika hienolta ja komealta… Kuinka sinä jaksat?
— Minäkö? — vastasi Ilja viivytellen. Tuossahan tuo menee… Entä sinä itse?
Lunjeff'ia ei lainkaan haluttanut kertoa itsestään eikä yleensäkään puhella. Nähdessään Jaakon kalpeaksi ja kuihtuneeksi, tunsi hän sääliä häntä kohtaan. Vaan se oli kylmää sääliä, tyhjää ja sisällyksetöntä.