— Kannan kohtaloni niin hyvin, kuin taidan… — virkkoi Jaakko puoli-ääneen.
— Isäsi imee veren sinusta…
— Nyt hän itse on joutunut kiikkiin
— Sepä oikein!
— Nykyisin komentaa meillä äitipuoleni! Hänen sanansa on laki!
"En anna ruplaa!…
Ilman ole ystäväin!…"
lauloi seinän takana Perfishka, säestäen lauluaan hanurillaan.
— Mikä laatikko tuo on? — kysyi Ilja.
— Tuoko? Se on vanha urkuharmoonio, jonka isä osti minulle neljästä ruplasta… Hän on käskenyt minun sillä opettelemaan soittamaan ja on sanonut ostavansa sitten uuden kolmesataa ruplaa maksavan ja sijottavansa sen ravintolaan, jota minä sitten saan soittaa vieraille… Siten on hänellä edes jotakin hyötyä minusta, sanoo hän… Siinä on hän sangen viisaasti ajatellut, sillä nykyisin on musiikkia jo kaikissa ravintoloissa paitsi meillä. Muuten on minusta hauskaa saada soittaa…
— Hän on aika roisto! — huudahti Ilja!