— Hän on oikeassa… minusta ei ole hänelle mitään hyötyä…
— Sano sinä hänelle, että kun kuolet, hän asettaisi ruumiisi ravintolaan nähtäväksi ja ottaisi halullisilta katsojilta pääsymaksua edes viisi kopekkaa hengeltä… Siten saisi hän hyötyä sinusta vielä!
Jaakko nauroi hämillään ja rupesi taas rykimään, tarttuen käsillään milloin kaulaansa, milloin rintaansa.
Mutta Perfiska lauloi ravintolassa reippaalla tavallaan:
"Pidin paastot tositöin,
Harvoin kylläkseni söin.
Tyhjät suolet nurkui myötään,
Niill' ei ollut muuta työtä"…
— Kuinka tulet toimeen velipuolesi kanssa, — kysyi Ilja, kun Jaakon yskänkohtaus oli mennyt ohi. Tämä kohotti ponnistuksesta sinertyneitä kasvojaan ja vastasi:
— Hän ei asu täällä meillä… hänen esimiehensä ei muka sitä salli… kun tämä on kapakka… Kyllä hän miehestä käy! Vähän hän kyllä on olevinaan… herrana pitää itseään… Hän käy täällä… enimmäkseen saadakseen rahaa äidiltään… hän tarvitsee paljon rahaa!
Jaakko alensi ääntään ja jatkoi surullisesti:
— Muistatko sen kirjan? Hän otti sen minulta… sanoi harvinaiseksi, siitä muka saa suuret rahat. Pyysin, ettei hän veisi sitä, vaan hän ei siitä välittänyt…
Ilja ei voinut olla nauramatta. Sitten rupesivat toverukset juomaan teetä. Kammarin seinäpaperit olivat halkeilleet ja laipion raoista tunkivat ravintolasta vapaasti sisään äänet ja haju.