— Nykyisin luen erästä historiaa, — sanoi Jaakko, — jonka nimi on "Julia eli maanalainen vankila Mazzarinin linnassa"… Se on hyvin hauska!… Entä sinä, luetko vielä?
Syljen maanalaisille vankiloillesi! Itsekään en ole liian korkealla maan päällä… vastasi Lunjeff jurosti.
Jaakko katsoi osanottavaisesti häneen ja kysyi:
— Onko jotakin hullusti?
Lunjeff ei vastannut. Hän mietti — kertoako Jaakolle Mashan kohtalo vai ollako kertomatta? Mutta Jaakko alkoi itse puhua lempeällä tavallaan:
— Sinä näytät olevan yhtä itsepäinen ja kiukkuinen kuin ennenkin…
Se on mielestäni turhaa. Ihmiset eivät, näet, voi tehdä mitään…
Maailman meno oli määrätty tällaiseksi jo ennen, kuin heitä oli
olemassakaan…
Lunjeff joi ääneti teetään.
— Ja jokainen saa palkan ansionsa mukaan, se on totinen tosi! Isäni esimerkiksi. Suoraan puhuttaessa, hän on oikea ihmiskiusaaja… Tuli sitten Fjokla Timofejevna ja ei aikaakaan, kun isä on tohvelin alla! Nyt on hänen elämänsä sellaista, että oi, oi, oi! Epätoivoissaan on hän ruvennut juomaan… Ja jokaisella on pahoista teoistaan tulevaisuudessa odotettavissa samanlainen Fjokla Timofejevna…
Iljasta rupesi tuntumaan ikävältä kuunnella, — hän liikutti kärsimättömästi kuppiaan tarjottimella ja kysyi äkkiä toveriltaan:
— Mitä sinä nyt odotat?