— Se tahtoo sanoa, mistä? — sanoi Jaakko hiljaisella äänellä silmät suurina.
— Tulevaisuudelta mitä odotat? — toisti Ilja terävästi ja tylysti.
Jaakko painoi päänsä alas ja vaipui mietteisiinsä.
— Mitä? — virkkoi Ilja puoliääneen, tuntien polttavaa levottomuutta mielessään ja halua poistua ravintolasta mitä pikemmin.
— Mitäpä minulla lienee odotettavissa? — hiljaa, häneen katsomatta, vastasi Jaakko. — Ei mitään! Kuolen… ja siinä kaikki. Ja että minä pian kuolen… siitä olen varma…
Hän kohotti päätään ja jatkoi tyytyväinen hymy kuihtuneilla kasvoillaan.
— Uneksin aina sinisestä… Ymmärrätkö, — kaikki on olevinaan sinistä… Ei ainoastaan taivas, vaan myös maa, puut, kukat ruoho — kaikki! On niin hiljaista… täydellinen hiljaisuus vallitsee! On kuin ei mitään olisi olemassakaan, siihen määrään on kaikki liikkumatonta… ja kaikki on sinistä, Minä kuljen niin kevyesti, väsymättä… kauas, kauas määräämättömään kaukaisuuteen… Enkä voi käsittää olenko olemassa vai enkö, niin kevyeksi tunnen itseni… Siniset unet ennustavat kuolemaa.
— Hyvästi! — sanoi Lunjeff, nousten tuolilta.
— Mihin menet? Istu nyt vielä.
— En, hyvästi. Jaakko nousi myös.