— Siinäpä onkin rangaistuksesi!
— Mistä? — huusi Ilja miltei raivosti…? Hänen leukansa vapisi ja sormet selän takana repivät seinää. Terenti katsoi miltei pelokkaasti häneen, huiskuttaen kädessään muuatta köydenpätkää.
— Älä huuda! — sanoi hän puoliääneen. Mutta Ilja huusi. Hän ei ollut pitkään aikaan puhunut ihmisten kanssa ja nyt syyti hän suustaan kaikki, mitä hänen mieleensä oli kertynyt näinä yksinäisyyden päivinä. Kiihkeästi, kiukkuisesti sanoi hän sedälleen:
— Turhaan teit matkasi… mitään et olisi saanut rangaistusta! Saat ryöstää, murhatakin saat — rangaistusta et saa! Kuka rankaisisi… Tyhmiä rangaistaan, vaan ken on viisas, — hän saa tehdä mitä tahansa, mitä tahansa!
— Ilja! — sanoi Terenti, siirtyen varovasti häntä lähemmäksi. — Maltahan, älähän tulistu!… Istu!… Keskustelkaamme tyynesti kaikesta.
Äkkiä kuului oven takaa rymähdys, jotakin kuulosti vierähtäneen lattialle ja pysähtyneen johonkin lähelle ovea. He säpsähtivät molemmat ja vaikenivat. Mutta hiljaisuus syntyi uudestaan, sade vain valui…
— Mikä se oli? — virkkoi kyttyräselkä hiljaa, pelokkaasti.
Ilja astui ääneti ovelle, avasi sen ja vilkasi pihalle. Huoneeseen kuului hiljaista vihellystä, rapinaa, kuisketta, kokonainen äänivirta.
— Laatikkoläjä meni hajalleen, — sanoi Ilja, sulkien oven ja palaten vanhalle paikalleen ikkunan luokse.
Terenti istahti taas lattialle aukomaan säkkejään. Oltuaan hetken ääneti, alotti hän: