— Hölmö! — toisti hän, nyökäyttäen päätään Iljalle.
— Kuka? — kuiskasi Ilja, tylsästi katsoen häneen.
— Syytetty… Olisi ollut mainio tilaisuus kumota todistajan todistus… mutta jätti sen käyttämättä! Kunpa olisin minä…
Ilja katsahti vankiin, joka oli pitkä talonpoika, luiseva, pää kulmikas. Hänen kasvonsa olivat tummat, pelästyneen näköiset; hän puri hampaitaan yhteen, kuten väsynyt, selkäänsä saanut koira, istuessaan nurkassa ilkeiden vihollisten ympäröimänä, kykenemättä puolustautumaan. Tylsä, petomainen pelko kuvastui hänen tummista kasvoistaan. Mutta Petruha, Silatsheff, Dodonoff ja muut katsoivat häneen kylläisillä silmillään tyynesti. Lunjeff'ista tuntui, kuin he jokainen olisivat ajatelleet talonpojasta:
— Kun kerran jouduit kiinni, — niin tietysti olet syyllinen…
— Ikävää! — kuiskasi hänelle hänen naapurinsa. — Juttu ei ole lainkaan hauska… Syytetty on — tyhmä, prokuraattori — nahjus, todistajat — hölmöjä, kuten tavallisesti… Jospa minä olisin prokuraattorina, niin kymmeneen minuttiin paljastaisin hänet…
— Onko hän syyllinen? — kysyi Lunjeff kuiskaten, vapisten kuin vilusta.
— Tuskinpa… Mutta tuomita hänet silti voidaan… Hän ei osaa puolustautua. Yleensä eivät talonpojat osaa puolustautua… Mitätöntä väkeä! Luuta ja lihaa heissä on, vaan järkeä, sukkeluutta ei tippaakaan!
— Se on totta…
— Onko teillä kaksikymmenkopeekkaista? kysyi mies äkkiä.