— On…
— Antakaa minulle…
Ilja otti kukkaron taskustaan ja antoi rahan, ennenkuin ehti miettiä, tuliko hänen antaa. Mutta kun hän oli jo antanut, ajatteli hän tahtomattaan kunnioituksella, sivulta katsoen naapuriaan:
— Sukkela olet… noin ne ihmiset elävät, — sieppaamalla…
— Kyllä on tyhmä! — kuiskasi tummaverinen mies uudestaan, näyttäen silmillään syytettyä.
— Shsh!… äänsi oikeudenpalvelija.
— Herrat valamiehet! — lausui prokuraattori lauhkeasti vaan arvokkaasti. — Katsokaa tämän miehen kasvoja, — ne puhuvat selvempää kieltä kuin todistajain lausunnot, sanattomasti ilmottavat vangitun syyllisyyden… ä-ä… ne vakuuttavat meitä siitä, että edessämme seisoo tyypillinen rikoksentekijä, laillisen järjestyksen, yhteiskunnan vihollinen… edessänne seisoo…
Yhteiskunnan vihollinen istui, vaan kenties hänestä tuntui nololta istua, kun hänestä puhuttiin, sillä hän nousi verkkaan seisomaan, painaen päänsä rintaansa vasten. Hänen kätensä riippuivat hervottomina sivulla, ja koko hänen harmaa, pitkä vartalonsa oli kumarassa, aivan kuin varautuen heittäytymään oikeudenhoidon kitaan…
Lunjeff'in pää painui myös rintaa vasten. Hänestä tuntui omituiselta, pahalta, hänen päässään risteili raskaita, muodottomia ajatuksia, joita hän ei osannut pukea sanoihin, ja ne vaivasivat häntä. Petrahan punanen, levoton naama vilkkui noista ajatuksista, kuten kuu myrskypilvistä…
Kun Gromoff oli ilmottanut oikeuden keskeyttävän istuntonsa vähäksi ajaksi, meni Ilja mustaverisen miehen seurassa käytävään. Tämä otti nuttunsa taskusta rutistuneen paperossin, ja oikoen sitä sormillaan, virkkoi: