— Yleensä tuo niin kutsuttu oikeudenhoito on enimmäkseen kometiaa, — sanoi hän, kohouttaen olkapäitään. — Kylläiset ihmiset harjottelevat nälkäisen rikollisten taipumusten parantamista… Oikeudessa olen usein ollut, vaan en koskaan ole nähnyt, että nälkäiset kylläistä tuomitsisivat… on sattunut, että kylläiset kylläistä ovat tuominneet, vaan se on johtunut tuomittavan ahneudesta, toisin sanoen — älä kaikkia yhdellä kertaa vie, jätä meillekin.
— Sanotaan: ei kylläinen nälkäistä ymmärrä, — virkkoi Ilja.
— Mitä joutavia! — sanoi hänen puhekumppaninsa. — Hyvin ymmärtääkin… siksipä hän onkin ankara…
— Mutta jos ihminen on kylläinen ja rehellinen, niin ei se mitään! — vaan jos on kylläinen ja lisäksi konna, — kuinka voi hän silloin tuomita toista ihmistä?
— Konnia ovat ankarimmatkin tuomarit, — virkkoi tummaverinen mies tyynesti. No, lähdetään kuuntelemaan varkausjuttua.
— Tunnen hänet… — virkkoi Lunjeff hiljaa.
— Vai niin! — huudahti mies, vikisten häneen. — Katsotaan sitten tuota teidän tuttavaanne…
Iljan päätä huimasi. Hän olisi tahtonut kysyä paljon tuolta rohkealta mieheltä, jonka suusta sanat tulivat virtanaan, vaan hänessä oli jotakin vastenmielistä, vaarallista, joka pelotti Lunjeff'ia. Samalla ahdisti häntä poistamaton ajatus Petruhasta — tuomarista. Oli kuin se olisi rautarenkaana kiertynyt hänen sydämensä ympäri, joten muulle sydämessä olevalle tuli ahdasta…
Tultuaan salin ovelle, näki hän väkijoukossa edessään Paavali Gratsheff'in jyrkän takaraivon ja pienet viikset. Hän tuli hyvilleen, nykäsi Paavalia palttoon hihasta ja hymyili — haluttomasti, ponnistaen.
— Terve!