— No… olkoon sitten…
— Kuulehan — kuuntele sinä tarkkaan, mitä hänen puolustajansa puhuu, — virkkoi Paavali vilkkaasti.
— Kyllä kuuntelen… — vastasi Ilja hiljaa ja lisäsi vielä hiljemmin:
— No, hyvästi, veli…
— Näkemiin asti! Tapaamme kai vielä toisemme!
Gratsheff käännähti ympäri ja astui nopeasti syrjäpuolelle salia. Ilja katsoi hänen jälkeensä katkeralla mielellä. Hän kadehti ja oli vihainen, nähdessään toverinsa yllä uuden, vahvan palttoon, ja että Paavalin kasvot näinä kuukausina olivat tulleet terveemmän ja puhtaamman näköisiksi. Samalla penkillä, kuin Paavali istui, istui Gavrik'in sisarkin. Nyt näytti Paavali sanovan hänelle jotakin; tyttö käänsi nopeasti päänsä syrjään, ja hänen sydäntänsä ahdisti vielä enemmän loukkaantumisen, kiukun, nolouden tunne… Ajatuksensa pyörivät vihurina hänen päässänsä, sekottuen toinen toisiinsa, äkkiä taas pysähtyen, kadoten; hän tunsi mielensä tyhjäksi eikä hän käsittänyt, mitä hänen edessään tapahtui…
Vjera oli jo tuotu saliin. Hän seisoi aitauksen takana harmaassa, maahan asti ulottuvassa, kauhtanassa, valkonen huivi päässä. Kullanloistava hiuskiehkura riippui hänen vasemmalla ohimollaan, posket olivat kalpeat, huulet lujasti yhteenpuristetut, ja hänen vasen silmänsä katsoi selkosen selällään liikkumattomana ja totisena Gromoff'iin.
Gromoff katsoi häneen ystävällisesti, puhutteli häntä hiljaa, lauhkeasti, hyrräten kuin kissa.
— Tunnustatteko te, Kapitanova, itsenne syylliseksi, että yöllä… — sanoi hän Vjeralle sointuvalla, mehevällä äänellään.
Lunjeff katsahti Paavaliin. Tämä istui kumarassa, pää painuksissa, hypistellen käsissään lakkiaan. Hänen naisnaapurinsa istui taas suorana ja katseli siten ympärilleen, kuin hän itse olisi tuominnut kaikkia, — sekä Vjeraa että tuomareita ja yleisöä. Hänen päänsä kääntyi yhtäpäätä puolelta toiselle, hänen huulensa olivat puristetut kuin inhoen yhteen, ja ylpeät silmät loistivat rypistettyjen kulmakarvojen alta kylminä, ankaroina…