— Tunnustan, — sanoi Vjera. Hänen äänensä värähteli, ja sillä oli särkynyt sointu.
Kaksi valamiehistä Dodonoff ja hänen naapurinsa, kumarsivat päänsä lähekkäin, heidän huulensa liikkuivat äänettömästi ja silmänsä, heidän tyttöä katsoessaan, hymyilivät. Petruha Filimonoff kumartui koko ruumiineen eteenpäin, pitäen käsillään kiinni nojatuolistaan; hänen kasvonsa tulivat entistään punasemmiksi ja viiksensä liikkuivat. Vielä useat muutkin valamiehistä katsoivat Vjeraan, jokainen omituisella mielenkiinnolla, jonka Lunjeff ymmärsi, vaan joka herätti hänessä inhoa ja vihaa…
— Tuomitsevat kyllä, vaikka itse ahmivat häntä silmillään, — ajatteli hän, kovasti purren hammasta. Ja hänen teki mielensä huutaa Petruhalle:
— Sinä konna! Mitä ajattelet? Missä istut? Mitä on sinun tehtävä?…
Hänen kurkkuunsa kohosi hengitystä ahdistava pallo.
— Sanokaa minulle… e… e, Kapitanova, — sanoi Gromoff laiskasti silmät muijallaan kuin pässillä, jota kuumuus vaivaa, kauanko olette ollut… prostitueerattuna?
Vjera pyyhkäsi kasvojaan käsillään, aivan kuin tuo kysymys oli takeltunut hänen punastuviin poskiinsa.
— Kauan.
Hän vastasi lujasti. Yleisö rupesi kuiskimaan aivankuin siellä olisi ruvennut käärmeitä matelemaan. Gratsheff kumartui vielä syvempään, ikäänkuin tahtoen piiloutua, ja hypisteli yhä lakkiaan.
— Kuinka kauan?