Vjera katsoi ääneti Gromoff'in kasvoihin, silmät selkosen selällään, totisen ja ankaran näköisenä…
— Vuoden? Kaksi? Viisi? — uteli Gromoff itsepintaisesti.
Vjera oli yhä ääneti. Harmaana, kuin kivestä hakattuna, seisoi tyttö liikkumatta; vain huivin nurkat rinnan kohdalla vavahtelivat.
— Teillä on oikeus olla vastaamatta, jollette tahdo, — sanoi
Gromoff viiksiään silitellen.
Nyt nousi ylös asianajaja. Hän oli laiha mies, suippopartainen, silmät pitkulaiset. Hänen nenänsä oli ohut ja pitkä, takaraivo taas leveä, jonka tähden hänen kasvonsa olivat kirveen näköiset.
— Sanokaa, Kapitanova, mikä sai teidät ryhtymään… tuohon ammattiin? — kysyi hän kuuluvasti.
— Ei mikään, — vastasi Vjera, katsoen tuomareihin.
— Hm… eihän se aivan niin ole… Tiedänhän minä… nähkääs… kerroittehan te minulle…
— Mitään ette tiedä, — sanoi Vjera. Hän käänsi päätään asianajajaan päin ja katsahtaen häneen vihaisesti, jatkoi tyytymättömällä äänellä:
— En ole mitään kertonut teille… olette itse keksineet omasta päästänne…