Viime aikoina oli Jaakko usein lähennellyt häntä. Tukka pörrössä, huolimattomasti puettuna kuleksi hän tarkotuksetta ravintolassa ja pihalla tuijottaen hajamielisesti ympärilleen ja näytti siltä, kuin erityiset kuvittelut olisivat kiinnittäneet hänen mieltään. Tavatessaan Iljan, kysyi häneltä salaperäisesti, kuiskaten tahi puoliääneen:
— Eikö sinulla ole aikaa puhella vähän kanssani?
— En jouda nyt…
— Voi sinua!… Mutta se olisi tärkeätä…
— Mitä se sitten on? — kysyi Ilja.
— Minulla on eräs kirja! Siinä on sellaisia asioita, että oi, oi! — kuiskasi Jaakko pelästyneen näköisenä.
— Anna minun olla rauhassa kirjoiltasi! Sano minulle paremminkin, minkätähden isäsi katsoo aina niin kierosti minuun?
Mutta todellisuudelle ei Jaakolla riittänyt huomiota. Vastaukseksi Iljan kysymykseen leväytti hän hämmästyneenä silmänsä selkosen selälleen ja sanoi:
— Mitä? En tiedä… Se tahtoo sanoa… kuulin kerran… kuinka hän sanoi sedällesi, että sinä käyt kauppaa väärillä rahoilla… Mutta se on tietysti hullutusta…
— Kuinka tiedät, että se on hullutusta? — hymyillen kysyi Ilja.